lauantai 28. maaliskuuta 2009

Rabindranath Tagore: Lentävä ihminen

Sinä hirviömäinen kone, sinun avullasi ihminen lentää.
Maa ja meri olivat jo hänen vallassaan:
enää oli jäljellä vain taivas.

Linnuille jumala on lahjoittanut siivet.
Sulkien värit ja välke, ääriviivat, muodon kauneus
ovat suurenmoinen ilo sielulle.

Linnut ovat pilvien kumppaneita: sininen avaruus,
suuret tuulet, kirkasväriset linnut,
kaikki ovat samaa sukujuurta.

Lintujen elämässä soivat tuulen rytmit
ja taivaan musiikista linnut saavat
kaiken voimansa ja laulunsa.

Näin jokaisena aamuna maan jokaisessa metsässä valo herätessään yhtyy linnunlauluun,
muodostaen yhden harmonisen syntymän.

Suuressa rauhassa äärettömän taivaan alla
lintujen siivet tanssivat ja väreilevät
kuin pienet laineet veden pinnalla.

Ajasta aikaan lintujen kautta puhuu elämän henki:
ne vievät sen sanomaa ilmojen teitä
kaukaisiin metsiin, vuorten huipuille.

Vaan mitä näemme nyt? Mitä kaikki tarkoittaa?
Tänään tuulessa liehuu röyhkeyden viiri,
ylväänä ja täynnä ylimielisyyttä.

Elämän herra ei ole tätä siunannut.
Aurinko ei tunne sitä omakseen, kuu ei voi
nähdä siinä mitään kaltaistaan.

Lentokoneen ankara pauhu kertoo meille,
että se ei sovi taivaan kanssa yhteen
ja että ilmakehä vielä tuhoutuu.

Pilvissä, taivaissa tuo jylinä kirjoittaa
raastavan, rienaavan lisäyksen listaan
johon kaikki ihmissynnit kirjataan.

Tunnen että aikamme on kulumassa loppuun –
mullistus uhkaa, kiivaasti lähenee myrsky,
jota ei mikään pysty pysähdyttämään.

Viha ja kateus nostattavat suuren tulipalon,
pakokauhu leviää maan päälle taivaalta,
jossa hävitys yhä jatkaa kulkuaan.

Ellei taivaalla ole enää missään sijaa
jumalten istuimille, silloin, Indra,
ukkosen herra, langeta vihdoinkin

tämän aikakauden loppuun äärimmäinen käskysi: viimeinen, lopullinen pysähtymiskäsky,
kirjoitettu täydellisen tuhon tulella.

Kuule maan rukous, suurta tuskaa täynnä:
vihreissä metsissä suo linnunlaulun soida
kaikkein korkeimpana vielä uudestaan.


Suomennos Hannele Pohjanmies

Runo Lentävä ihminen on vuodelta 1940. Lähde: Rabindranath Tagore: Selected Poems translated by William Radice (Penguin, 1985), Copyright © William Radice, 1985, julkaistu Penguin Books Ltd:n luvalla.

Tagore ja luonto



Rabindranath Tagore oli elämän ja luonnon rakastaja


Runoilijan henki tanssii keinahdellen
pitkin niittyjä, kirjoittaen runoihinsa vihreitä säkeitä,
levittäen innostuksen laineita kypsyvälle riisipellolle


Rabindranath Tagore (1861-1941) on yksi maailmankirjallisuuden suurista nimistä, klassikko, jonka runot ovat muissa maissa suurelta osin jääneet kielimuurin taa ja sen takia niitä tunnetaan vähän. Hän kirjoitti bengalin kielellä, mutta vanhemmiten jonkin verran myös englanniksi.

Tagore oli ensimmäinen Euroopan ulkopuolinen kirjailija, jolle on myönnetty Nobelin kirjallisuuspalkinto. Se myönnettiin yhden ainoan ohuen runokirjan perusteella, jonka Tagore oli itse kääntänyt englanniksi. Kokoelman nimi oli Gitanjali, Uhrilauluja, ja vuosi oli 1913.

Viime vuosina Tagore on länsimaissa kokenut merkittävän renessanssin ja hänen runojaan julkaistaan yhä lisää. Osa hänen nykyisestä suosiostaan perustuu siihen, että hänen ajattelunsa oli paljon edellä aikaansa. Hän puhui asioista jotka ovat nytkin kipeän ajankohtaisia – ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta, kansainvälisistä ongelmista, maailman rauhasta, lasten kasvatuksesta, naisten asemasta sekä yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta. Hän puhui pienen ihmisen puolesta ja hänen myötätuntonsa oli aina heikkojen ja sorrettujen puolella.

Olen yhtä yön kanssa, maan povea syleillen

Jo lapsena Rabindranath tunsi taipumusta luonnonmystiikkaan. Hän oli yksinäinen lapsi; vanhemmilla oli jo entuudestaan 13 lasta ja nuorin joutui paljolti palvelijoiden hoitoon. Hän vietti paljon aikaa yksin huoneessaan katsellen ikkunasta pihalle, jossa näkyi muutamia puita. Niistä tuli hänelle hyvin tärkeitä ja hän muistaa niitä monissa runoissaan. Hänen kotitalonsa sijaitsi Kalkutassa ja oli suuri palatsi, sillä Tagore kuului ylhäiseen bramiinisukuun.

Tagore pohti myöhemmin, miten hän saattoi tuntea niin suurta vetoa luontoa kohtaan, vaikka ei ollut elämässään nähnyt muuta kuin kaupunkia. Hän arveli perineensä tämän taipumuksen jo esi-isiltään, jotka filosofiassaan puhuivat ’täyttymyksestä jonka kohtaamme sen kautta että yhdymme kaikkeuteen’.

”Jokin varjoja ajava muisto eli minussa, ja se tuntui kaipaavan kiihkeästi kehtoon jossa se oli ollut ennen syntymää, ja leikkipaikalle, jossa se oli varhain elänyt maan, veden ja ilman äärettömässä lumouksessa. Korkealla lentävän haarahaukan ohut, kimeä huuto Intian pyörryttävän keskipäivän liekehtivässä auringossa kertoi yksinäiselle pojalle kaukaisesta sanattomasta sielun sukulaisuudesta”, Tagore kirjoittaa.

On mahdollista, että yksinäisyys ja Rabindranathin synnynnäinen herkkyys yhdessä loivat tilanteen, jossa nuori poika kiintyi luontoon niin voimakkaasti. Seuraava lieneekin Tagoren sielun avainruno, nimeltä Banianpuu.

Oi sinä tuuhealatvainen banianpuu lammen reunalla, oletko unohtanut pienen lapsen, niin kuin linnut, jotka pesivät oksillasi ja lensivät sitten pois?
Muistatko kun hän istui ikkunassaan ja ihmetteli juuriasi, jotka kietoutuivat yhteen ja sukelsivat maan sisään, syvyyteen?
Naiset tulivat lammelle täyttämään vesiruukkujaan, ja sinun suuri musta varjosi kiemurteli vedessä, kuin uni joka yrittää herätä.
Aurinko tanssi laineilla, kuin pienet levottomat sukkulat kutomassa kultaista seinävaatetta.
Kaksi hanhea ui ruohikkoisen rannan vaiheilla, varjojensa yllä, ja lapsi istui hiljaa, miettien.
Hän olisi halunnut olla tuuli ja puhaltaa suhisevan oksistosi läpi, hän olisi halunnut olla sinun varjosi, joka pitenee päivän mittaan veden pinnalla, ja olla lintu, joka istuu korkeimmalla latvaoksalla, ja hän olisi halunnut ajelehtia kuin hanhet, rannan kasvien ja varjojen joukossa.

Tagore kirjoittaa myös, että tuon varhaisen kaipauksen muisto oli alkuna sille, että hän aikuisena perusti koulun Shantiniketaniin, joka on paikkakunta Intiassa Kalkutasta luoteiseen. Hän ei ollut itse viihtynyt missään koulussa ja halusi perustaa uudenlaisen opinahjon, joka muistuttaisi vanhoissa intialaisissa teksteissä esiintyvää ’metsän erakkomajaa’. Koulu perustettiin vuonna 1901 ja se oli menetelmineen ja kansainvälisine opettajineen koko lailla aikaansa edellä. Siellä opetus tapahtui luonnon keskellä ja perustui lapsen omaan luovuuteen. Myöhemmin Tagore muutti koulun yliopistoksi, joka on edelleen toiminnassa.

Kun huhtikuun yö on suloinen kuin vastapuhjennut kukka,
hän katoaa metsään riikinkukon sulka hiuksissaan

Rabindranath Tagore rakasti vapautta ja ylistää sitä monissa lauluissaan ja runoissaan. Monissa hän myös rohkaisee ja kannustaa irtautumaan vanhoista, kangistuneista tavoista ja ajatuksista.

Hän painotti yksilöllisyyttä ja vapautta ja osallistui maansa itsenäisyystaisteluun Ison-Britannian vallasta. Hän ajoi Intiassa monia yhteiskunnallisia muutoksia ja yritti muun muassa parantaa naisen asemaa, joka Intiassa oli hyvin rajoittava. Hän halusi kunnioittaa intialaisia perinteitä mutta halusi tuoda maahan myös länsimaisia uusia tuulia.

Tagore eläytyi tunteillaan kaikkeen mitä näki, jopa kaukaisiin maailman asioihin. Hän oli kosmopoliitti, joka välitti sydämellään koko maailman kohtalosta, ja rohkaisi muitakin nousemaan maailman rauhaa puolustamaan.

Tunne, miten olet vapaa ilmassa, oi lintu,
älköön siipesi olko pelokkaat

Intialaiseen ajatteluun kuuluu käsitys kaiken ykseydestä koko maailmankaikkeudessa ja Rabindranath oli omaksunut tämän opin jo kotonaan.

Hänen runojensa perusteemoja ovat luonto, rakkaus, elämän pohdiskelu, uskonto ja yhteiskunnalliset kysymykset. Runoilija oli yksinäinen sielu ja etsi koko elämänsä ajan rakkautta, sekä naisesta että jumalasta, mutta ilmeisesti löysi sen kaikkein pysyvimpänä suhteessaan luontoon.

Runojen maisemat sijoittuvat Bengaliin, joka nykyisin kuuluu osittain Intiaan, osittain Bangladeshiin. Enimmäkseen runot kertovat maaseudusta, niiden näkymät ovat avarat ja horisontti kaukana. Tropiikin kukat kukkivat ja koel-lintu laulaa. Välillä sade hämärtää taivaan – sateiden tulo oli runoilijalle joka vuosi juhla-aikaa, ja myrsky riehuu monissa runoissa.

Tagore oli kokeilija ja uudistaja kaikessa mihin ryhtyi. Monet hänen ajatuksistaan olisivat aikaansa edellä vielä nykyäänkin. Hän oli sitä mieltä, että Intian kehittäminen olisi aloitettava ruohonjuuritasolta ja piti tärkeimpänä maaseudun kylien kehittämistä ja sivistämistä. Hän perusti Shantiniketanin lähelle maatalouden kehittämiskeskuksen ja sijoitti maatalouden edistämiseen myös Nobel-palkintorahansa.

Nobel-palkinnon jälkeen vuonna 1913 Tagoresta tuli kansainvälinen kuuluisuus ja ’guru’, joka matkusti maasta toiseen saarnaamassa maailmanrauhan ja kansojen välisen yhteisymmärryksen puolesta. Hänen suuri haaveensa oli, että hänen työnsä voisi johtaa siihen, että toinen maailmansota ei koskaan syttyisi.

Sydämeni laulaa kun ajattelen paikkaani
tässä maailmassa, täynnä valoa ja elämää,
kun tunnen vereni sykkeessä luomakunnan rytmin,
ajan pyörän loputtoman poljennon

Rabindranath Tagoren ajattelu oli syvästi ekologista. Muuan Tagoren tuntija, Ketaki Kushari Dyson sanoo häntä ’läpikotaisin vihreäksi jo ennen kuin tätä termiä oli edes keksitty.’ Tagore näki ihmisen universumin osana ja oli sitä mieltä, että tämän oli elettävä luonnon kanssa sopusoinnussa. Hänen tuotantoaan leimaa kokonaisvaltainen elämän kunnioitus.

Missä runoilija liikkuikin, hänellä oli aina suuri määrä kirjoja mukanaan. Hän jatkoi opiskelua koko elämänsä ajan ja oli erityisen kiinnostunut fysiikasta, tähtitieteestä ja biologiasta. Hän kritisoi länsimaiden tapaa katsoa todellisuutta vain osa kerrallaan ja sitä miten materiaa arvostettiin enemmän kuin muita inhimillisiä arvoja. Erityisesti hän arvosteli sodankäyntiä ja siihen käytettyjä koneita, samoin myös länsimaiden liian kiireistä elämänrytmiä. Seuraava runo on vuodelta 1929.

Olen väsynyt vaeltaja. Kuljen halki
rautahirviöiden asuinsijojen,
hirviöiden joiden joukko yhä kasvaa,
ne ulvovat ja lemuavat,
liaten taivasta ja maata,

tuhoten elämää,
kasaten sen kuoleman ja vaaran röykkiöiksi.

Polku on mutkikas,
yö täynnä vihamielisyyttä,
portit teljetty ja niillä vaanii äreä epäluulo,
joka murisee muukalaisten varjoille,
muukalaisten, etsimässä kotia.

Lähetä merkki, että olen tervetullut,
oi nouseva aurinko,
avaa kultainen portti idän ikivanhaan temppeliin,
jossa asuu ihmisen henki,
suuri kuin ruoho, joka peittää maisen tomun,
nöyrä ja tyyni, kuin tähtien alla kohoava vuori.


Monessa runossa ryöpytetään sitä, miten ihmiset palvovat ”maisen turhuuden kyltymätöntä jumalaa”, ja jossakin kysytään, onko jumala voinut antaa anteeksi niille, jotka ovat myrkyttäneet hänen ilmakehänsä.

Suurin osa kriittisistä runoista on kirjoitettu 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Jo vuonna 1881 Rabindranath kirjoitti hienon esseen siitä, miten tiede ja taide eivät ole erillisiä asioita. Englantilainen professori William Radice on siteerannut tätä erään kirjansa esipuheessa. Tuolloin 20-vuotias runoilija pohdiskeli: ”Mitä edemmäs tiedon valo etenee, sitä lähemmäs se tulee pimeyttä, joka itse asiassa saattaa olla runouden perimmäinen lähde.”

Tagore ajatteli maailmankaikkeuden ykseyttä ja pimeyttä vaistonvaraisesti, ja nykyiset käsitykset alkuräjähdyksestä olisivat varmaan kiinnostaneet häntä suuresti.

Runoilija piti erityisen paljon puista ja perusti Shantiniketaniin vuonna 1928 vuotuisen puidenistutusjuhlan. Maatalouden tutkimuskeskukseen puolestaan perustettiin kyntöjuhla. Molemmissa juhlittiin hedelmällisyyttä ja luonnon ikuista uusiutumista.

Runoissa luonto on koko ajan läsnä. Se kietoutuu yhtä hyvin rakkausrunoihin kuin elämän pohdiskeluun ja uskonnollisiin teemoihin. Tagoren tapaan myös uskonnolliset ja rakkausrunot menevät sekaisin ja päällekkäin, niitä on vaikea lokeroida. Tässä runon säkeistössä on nainen kuin lintu:

Joku hajamielinen jumala varmaan aikoinaan suunnitteli
mustarastasta, aineksinaan salama ja heinäkuinen pilvi,
silloin hän loi vahingossa tämän naisen, jonka sisään
kätkeytyvät nopeat siivet ja jonka kepeissä askelissa
yhdistyvät naisen kävely ja linnun lento.

Ja tässä katkelmassa taas jumalat juovat viiniä:

Viiniä jota jumalat juovat kokouksissaan
ei voi mitata, ei koskettaa.
Se on juoksevissa puroissa,
kukkivissa puissa,
hymyssä joka tanssii tummien silmien kulmissa.
Nauti siitä, täysin vapaana.

Tagoren jumalakin on aivan omanlaisensa. Välillä hän täyttää koko taivaan äärettömän hiljaisuuden, välillä hän istuu ja katselee ohikulkijoita tien varren ruohikossa. Ja joskus hän häärii markkinoilla pelaamassa ja ”hänen naurunsa on meluisaa.”

Vaikka Rabindranath Tagore oli yhteiskunnallinen vaikuttaja, opettaja, säveltäjä, ajattelija ja humaani kosmopolitti, hän oli ennen kaikkea runoilija. Hänen tuotantonsa on valtava. Itse sävellettyjä ja sanoitettuja lauluja on pitkälti yli 2000 – joukossa Intian ja Bangladeshin kansallishymnit – ja muita runoja ja kirjoituksia on 40 tietosanakirjan kokoista nidettä. Hän otti kirjoituksillaan kantaa lähes kaikkiin maailman asioihin.

”Hän oli pohjimmiltaan rakastaja, hän rakasti elämää, tätä maapalloa ja kaikkea mitä sen pinnalla elää ja liikkuu”, kuvaa muuan hänen elämäkertansa kirjoittaja.

Joudun eksyksiin siellä, minne on rakennettu tiet.
Aavoilla vesillä, sinisellä taivaalla ei ole ainuttakaan pyöränjälkeä.
Polun peittävät näkyvistä lintujen siivet, tähtien tulet, kukat jotka vaihtuvat
vuodenaikojen mukaan.
Ja minä kysyn sydämeltäni, virtaako sen suonissa näkymättömän tien viisaus.



Runolainaukset ovat peräisin Rabindranath Tagoren teoksista Rakkauden lahja (2006), Hedelmätarha (2007) ja Tähtitaivaan runot (2008, suomentanut Hannele Pohjanmies. Memfis Books).
Runoa Banianpuu ei ole aiemmin julkaistu suomeksi. Se on Rabindranath Tagoren kokoelmasta The Crescent Moon, 1915.



lauantai 7. helmikuuta 2009

On the writer - Tietoa kirjoittajasta

Born in Lahti 1946. Studied biology and geography (University of Helsinki); M.Sc. 1975, majoring in geography of developing countries. - Assistant in environmental science (University of Helsinki) 1975-76 - acting executive director of the Finnish Association for Nature Conservation 1970 - Radioprograms on nature conservation, environmental subjects and cultural policy at the Finnish Broadcasting Company 1970-75 - Editor at Otava Publishing Company 1975-84 - Two children (1984,1986). Full-time mother and freelance journalist from 1984, writing for several magazines on psychology, way of life, literature and nature. - Edited collections of poems. Syntynyt Lahdessa 1946. Valmistunut filosofian maisteriksi (biologia, maantiede; pääaineena kehitysmaantiede) Helsingin yliopistosta 1975. - Suomen luonnonsuojeluliiton vt. toiminnanjohtaja 1970 - Yleisradion ohjelma-avustaja 1970-75 - Ympäristötieteen tuntiassistentti Helsingin yliopistossa 1975-76 - Tietosanakirjatoimittaja Kustannusosakeyhtiö Otavassa 1975-84 - Kaksi lasta (1984,1986). Kotiäiti ja vapaa kirjoittaja vuodesta 1984, lehtikirjoituksia elämäntaidosta, psykologiasta, kirjallisuudesta ja luonnosta. - Toimittanut runokirjoja. 

Teokset 

Elämänrohkeuden juurilla. Selviytymistarinoita. Kirjapaja 2002
Oi miehen kaunis perse! Basam Books 2012
Perse kuin veistos. Basam Books 2020
 
Toimitettuja teoksia 

Lii Hannukkala-Pohjanmies: Iloitse tästä päivästä! Omakustanne 2001
Ellen S. Jaffe: Syntymälauluja / Birth Songs. Therapeia-säätiö 2005
Sirkka Selja: Mahdottomuuden ylistys. Werner Söderström Osakeyhtiö 2005
Sirkka Selja: Avaruuskoira. Sisältyy teokseen Riikinkukon lapsi.
Sirkka Selja: Riikinkukon lapsi. Valitut runot 1942-2010. Werner Söderström Osakeyhtiö 2010
Juhani Pohjanmies: Risto Kustaanpoika, lukkarikoululainen. Muistelmakertomus. Organum-seura 2019

Suomennetut runokokoelmat

Rabindranath Tagore: Rakkauden laulu (valikoima). Kirjapaja 2002
Ellen S. Jaffe: Syntymälauluja / Birth Songs. Therapeia-säätiö 2005
Rabindranath Tagore: Rakkauden lahja (alkuteos Lover's Gift). Memfis Books 2006
Rabindranath Tagore: Hedelmätarha (Fruit-Gathering). Memfis Books 2007
Rabindranath Tagore: Tähtitaivaan runot (Poems). Memfis Books 2008
Rabindranath Tagore: Toiselle rannalle (Crossing). Kirjapaja 2009
Rabindranath Tagore: Kuukeinu (Crescent Moon). Therapeia-säätiö 2010
Buddhadeva Bose: KALKUTTA ja muita runoja (Selected Poems of Buddhadeva Bose). Basam Books 2013
Rabindranath Tagore: Gitanjali (Gitanjali. Song Offerings). Basam Books 2013
Rabindranath Tagore: Sininen sari. Lauluja rakkaudesta. Basam Books 2014
Nirupam Chakraborti: Lumoojatar * Enchantress. Intialaisia runoja Suomesta / Indian Poems on Finland. 
   BoD 2016
Rabindranath Tagore: Puutarhuri (The Gardener). Basam Books 2020
 
Tieteelliset julkaisut 

Vaarallinen rakkaus. Consuelo ja Antoine de Saint-Exupéry. Psykoterapia-lehti 3/2006. Therapeia-yhdistyksen 
   ja Therapeia-säätiön yhteisjulkaisu.
Finland teoksessa Kämpchen, Martin & Bangha, Imre (edited): Rabindranath Tagore - One Hundred Years of 
   Global Reception. Orient BlackSwan, New Delhi 2014
Rabindranath - The Earth Poet. Visva-Bharati Quarterly, Volume 23, 2014. Visva-Bharati, Santiniketan 
   (Rabindranath Tagoren perustaman yliopiston aikakauskirja, Intia)
 



Tagore ja Suomi


FALGUN-KUUSSA ERÄÄNÄ ILTANA

Henkilöt: Buddhadeva Bose, bengalilainen runoilija (1908-1974),
ja Hannele Pohjanmies, suomalainen kääntäjä; tarinan kertoja
Aika: Falgun-kuu, helmikuun loppu vuonna 2008
Paikka: Tie metsässä


Eräänä iltana Kaikkien Toiveitten Maassa tapasin runoilija Buddhadeva Bosen.

– Ai hei, sinulle minulla onkin asiaa, sanoin hänelle. – Kiitoksia runoista! Ja kiitos valtavan paljon siitä kirjasta, Tagore: Portrait of A Poet! Se on hieno kirja, runoilijan kirja runoilijasta! Katsos, minä olen suomentanut Tagoren runoja …
– Niinkö? sanoi Buddhadeva. – Puhutko bengalia?
– Ei…käännän niitä englanninkielisiä. En tiedä onko kukaan kääntänyt niitä bengalista suomeksi, ainakaan monta, ei suomessa kovin moni osaa bengalia. Kustantajat taas eivät pidä käännösten käännöksistä, mutta onneksi Tagore itse muokkasi runojaan englanniksi.
– Suomi, hänellä on muuan runo missä puhutaan Suomesta –
– Tiedän, totta kai tiedän! Olen kääntänyt senkin! Mutta sitä ei ole vielä julkaistu. Minun äitini muisteli kuulleensa, että se olisi sodan aikana luettu radiossa, en tiedä onko se mahdollista.
– Se on kuuluisa runo, sen perusteella monet bengalilaiset tietävät Suomesta.
– Niin. Mutta suomalaiset eivät tunne sitä runoa eivätkä kovin hyvin Tagoreakaan. Minä hämmästyin kun ensimmäisen kerran löysin sen runon. Minusta oli hienoa, että hän oli ajatellut Suomea.
– Myötätunnolla, sanoo Buddhadeva.
– Niin… vaikka täytyy myöntää, että salaa olen ajatellut, että ehkä Suomi oli hänen mielessään joskus muulloinkin. ”Laulusi lentävät kuin linnut valkoisesta lumen maasta…” Tai joskus kun hän puhui muuttolinnuista ja niiden tiestä pohjoiseen. Mutta ehkä hän ajatteli vain jotain kaukaista Siperiaa.
– Hän kirjoitti aika monissa runoissa linnuista.
– Niinhän sinäkin! Tiedätkö, olen kääntänyt useita sinunkin runojasi suomeksi, ja melkein kaikissa puhutaan linnuista!
– Ei kai?
– No, voi olla että olen vain tullut valinneeksi juuri ne, missä linnut lentävät tai huutavat. Mutta toisaalta, onko olemassa mitään tärkeämpää kuin linnut? Varsinkin muuttolinnut?
– En tiedä, hän sanoo ja hymyilee. – Miten ylipäänsä olet tullut kääntäneeksi näitä runoja, Rabindranathia ja minua?
– Meillä oli kotona kirjahyllyssä Tagoren runoja, kun olin pieni, kaikki kaksi suomeksi käännettyä kokoelmaa, ja pienenä pidin Puutarhurista, vaikka Uhrilauluja en ymmärtänytkään. Vanhempani olivat teosofeja ja meillä puhuttiin koko ajan Intian uskonnoista. He olivat taiteilijoita, isä oli säveltäjä ja kirjailija, ja äiti oli lausuntataiteilija, kuulin runoja koko ajan.
– Kuulostaa taiteilijakodilta…
– Se oli kuitenkin myös maatalo, ja tein pienestä saakka kovasti työtä pelloilla ja karjan kanssa. Siitä on ollut hyötyä, kun olen kääntänyt Tagoren runoja, ”close to the land”. Meille tuli maanviljelijöille tarkoitettu sanomalehti ja siinä oli kerran koko sivun juttu Tagoresta, vuonna 1962, minulla on se tallessa vieläkin. Siinä oli kuva Padmastakin, hänen veneestään.
– Samana vuonnahan ilmestyi se minun kirjani Tagoresta, sanoo Buddhadeva.
– Siis tämä, sanon ja kaivan laukustani ohuen kirjan, jossa on valkoiset kannet. – Minulla on tämä aina lähistöllä. Siinä on jotain – vaikka mikä ihme se on, enhän minä pääse eroon sinun runoistasikaan!
– Mistä sinä ne sitten löysit?
– Minä kirjoitin sähköpostia Ketaki Kushari Dysonille kysyäkseni asioita Tagoresta ja hän oli juuri kääntänyt runojasi englanniksi, kokonaisen suuren kokoelman, ja tehnyt perusteellisen esipuheen –
– Ketaki?
– Oletteko kenties tavanneet… siinä vasta lady! Hän tietää niin valtavan paljon. Hän on kiertänyt ympäri maailmaa ja tutkinut Rabindranathin elämää ja kääntänyt hänenkin runojaan englanniksi, minulla on myös se kirja aina käsillä... Hän kirjoitti myös hienon kirjan Tagoresta ja Victoria Ocamposta. Se on melkoinen thrilleri!

Katson Buddhadevaa hetken aikaa ja mietin.

– Luulen että hänellä on sinulta kysyttävää… haluaisin olla kärpäsenä katossa ja kuulla sen keskustelun. Hänen kauttaan sain tietää runoistasi, ja tilasin hänen kääntämänsä kokoelman ja aloin lukea. Runot alkoivat vaivata minua ja olivat vaikeita, sinun maailmasi on niin erilainen kuin Tagoren.
– No tietenkin se on erilainen! Eri aikakausi!
– Sitten tulin siihen Kalkuttaan. Mikä upea runo! Luin sen uudestaan ja uudestaan ja aloin itkeä joka kerta. Sitten minun oli pakko kääntää se. Ja kun tein sitä, tunsin, miten se runo muutti minua.
– Oletko siis käynyt Kalkutassa?
– En, mutta elämässä olen kohdannut muita Kalkuttoja. Kalkutta voi olla mikä tahansa, jokin mikä muuttaa ihmistä ja jolle on kiitollinen; joka on kuin äiti.

Buddhadeva vaikenee.

– Mutta onhan teidän runoissanne samaakin, Tagoren ja sinun, sanon. – Niissä on kaiken keskuksena sydän. Olen laskenut Tagoren runoista – sydän on sana joka esiintyy huomattavan usein, useammin kuin kukat, laulu, sävel tai tähdet.
– Esiintyykö minullakin? hämmästyy Buddhadeva.
– En ole laskenut, mutta ei sen tarvitsekaan, se on runojen ytimenä kumminkin. Ja niin se on tässä kirjassakin, jonka olet kirjoittanut Tagoresta.

Avaan kirjan ja selailen. – Olen ajatellut niin paljon hänen persoonaansa. Hänen runonsa ovat kuin lämmin merivirta… toisaalta voin hänen runoissaan tuntea kaksi tasoa, toisen korkealla sfääreissä ja toisen syvällä maan alla. Ja sitten löydän sinun kirjastasi tämän, mitä kirjoitat Tagoresta, kuuntele nyt: ”Hän on yksinkertaisen tuntuinen ja helppo ymmärtää, hän ei puhu hämäriä, vaikeaselkoisia arvoituksia, mutta ei siltikään ole helppo tapaus. En näe häntä maa-alueena, jonne pystytetään rakennuksia ja kaivetaan tunneleita vuorten halki, vaan hän on vesialue, muuttuva, aina liikkeessä, viileä ja lempeä kun ensin astuu veteen, mutta pohjalla on syvänteitä ja salaisia virtauksia, jotka voivat pyyhkäistä mennessään, jos ei pidä varaansa.” Minä rakastan tätä! Rakastan näitä lauseita! Voisin sukeltaa niihin ja uida niissä!

Buddhadeva kuuntelee, pieni hymy huulillaan.

– Ja kuuntele vielä, mitä kirjoitat toisessa kohtaa: ”Minulla on tunne, etten olisi olemassa sellaisena kuin olen ellei Tagorea olisi ollut olemassa. - - Olen taipuvainen sanomaan, että meidän sukupolvemme on velkaa Tagorelle enemmän kuin on mahdollista sanoin kuvata, sillä näyttää siltä että sadepilvi tai auringonlasku sai meidät pysähtymään ja tuumimaan juuri siksi, että hän oli kertonut meille että ne olivat kauniita; ja juuri hän oli terävöittänyt surumme ja jalostanut ilomme ja opettanut meitä olemaan yksilöitä eikä vain yhteiskunnan jäseniä, ja kuiskaamaan tuon kauhean sanan ’rakkaus’.”
– Oletko rakastunut häneen? Buddhadeva kysyy.
– Olen rakastunut hänen runoihinsa, varsinkin lauluihin. Tai, kerran rakastuin kun luin hänen elämäkertaansa, mutta en häneen vaan kirjoittajaan, joka oli hänen poikansa Rathindranath. Millainen kirjoittaja! Millainen sydämellinen lämpö, miten kaunista tekstiä! Mutta luuletko, että bengalilaiset ovat erilaisia kuin muut ihmiset siksi, että he ovat eläneet Rabindranathin runojen keskellä?
– Etkö ole koskaan tavannut heitä itse?
– Olen kirjoittanut Ketaki Dysonin kanssa sähköpostia, hän on fantastinen, ja aina niin ystävällinen ja auttavainen, mutta henkilökohtaisesti olen tavannut vain yhden nuoren naisen, joka opiskelee Suomessa. Hän hymyili kuin kukka, hän oli suloinen kuin pieni lintu; nimi oli Somdatta…

Buddhadeva ei sano mitään. Hän näyttää surulliselta. On hiljaista.

– Olen pahoillani siitä että vaimosi sairastui, kuiskaan. – Olen lukenut muistelmiasi siitä, kun kävitte tapaamassa Rabindranathia. Hänenkin elämässään oli niin paljon surua…
– Oletko koskaan ajatellut, mitä sanoisit hänelle, jos tapaisit hänet?
– Oh – tuo on suuri kysymys. Sanoisin varmaan, jos hän kävelisi vastaan, että oletteko se tosiaan te? Olisiko teillä hetki aikaa…katsokaas, olen teidän suomalainen kääntäjänne, käännän niitä englanninkielisiä runoja…Kiitos niin suunnattoman paljon kaikesta, kaikista runoista, varsinkin lauluista! Niissä on jotain ihmeellistä! Olette nähnyt jotakin, joka leijuu ilmassa ja jota muut eivät näe, olette koonneet sen laulun säkeisiin, rivien väliin, niissä on näkymätöntä musiikkia!
– Näkymätöntä musiikkia? keskeyttää Buddhadeva.
– Ja sanoisin hänelle senkin, että ei hänen pidä katua sitä, että muokkasi runojaan englanniksi, niistä on ollut iloa niin monille ihmisille. Ja sanoisin, että olen pahoillani kun hänellä oli niin paljon surua elämässään, ja että ihailen hänen voimaansa ja rohkeuttaan, kun hän kaikesta huolimatta jaksoi eteenpäin. Ja lopuksi sanoisin, että kiitos erityisesti kaikista runoista, joissa hän rohkaisee muita.

Mietin hetken.

– Luulen että hän oli usein peloissaan, kun hän niin paljon kirjoitti rohkaisurunoja. Hän tuntuu pohjimmiltaan kovin haavoittuvaiselta ja ristiriitaiselta, mutta eihän se estä kirjoittamasta hienoja runoja. On sitä paitsi kunnioitettavaa, jos tekee rohkeita tekoja siitä huolimatta että pelkää. Etkö luule, että hän oli aika yksinäinen? Ja kauneuden takana oli kipua, ehkä koko hänen elämänsä ajan.

Buddhadeva katsoo minua mietteissään.

– Suomessa kasvaa aika pieniä kukkia, sanon hänelle. – Mutta mikään ei ole niin kaunista kuin alkukesän kukat metsässä, valkoiset metsätähdet ja oravanmarjat, se on kauneinta maailmassa. Jos se olisi mahdollista, tekisin niistä hänelle seppeleen ja ojentaisin sen kunnioittavasti; kruunaisin hänet Suomen lyhyen kesän valolla…
– Eikö tuo sitten ole jo rakkautta?
– No on…ja myötätuntoa myös. Ah, hänen laulunsa… Olen täysin samaa mieltä kanssasi tästä: ”In the deep shadows of rainy July, with secret steps, thou walkest, eluding all watchers – “ Tai entä tämä: “Do not call him to thy house, the dreamer, who walks alone by thy path in the night. – “

Buddhadeva alkaa lausua:

“Clouds heap upon clouds and it darkens. Ah, love, why dost thou let me wait outside at the door all alone –“
– Juuri niin! Minä rakastan näitä!

Hän hymyilee.

– Tiedätkö, sanon, – minä olen lukenut hänestä aika paljon ja alkanut ajatella, että jokaisella on oma Tagorensa. Aina kun luen uuden kirjoituksen hänestä, kuva muuttuu kuin kaleidoskoopissa.
– Hän oli kyllä hyvin monipuolinen persoona, sanoo Buddhadeva.
– Luuletko, että ihmisillä on taipumus nähdä hänet sellaisena kuin he itse ovat? kysyn. – Mitä se kertoo sinusta, miten häntä kuvaat, kun kirjoitat salatuista pohjavirroista? Niitähän sinunkin runoissasi on.
– Ai, onko?
– Sinun runosi, sinä kurja, minä olen niistä pääsemättömissä. Ne ovat tarttuneet minuun kiinni kuin terävät koukut! Minä olen kääntänyt jo useita suomeksi. Ne ovat tulossa erääseen runouslehteen, sen nimi on Tuli & Savu, ’Fire & Smoke’. Ensimmäisenä ilmestyy Kalkutta…

Buddhadeva hymyilee. – Siis Bengalin runous elää Suomessa?

– Tagore Suomessa, huokaan. – Se on kuin yksinäiset jäniksen jäljet hangella. On ne kaksi runokokoelmaa, joista kerroin, ja niistä on pari kertaa otettu lisäpainoksia. Sadhana on käännetty suomeksi, samoin Gora, Koti ja maailma, Elämäni muistoja sekä joitakin muita, kaikki lähes sata vuotta sitten – mutta sen jälkeen ei pitkään aikaan mitään. Ihmiskunnan uskonto ilmestyi suomeksi 1990. Niihin aikoihin puhuin usein Tagoresta erään ystäväni kanssa, joka tietää runoilijasta hyvin paljon, ja ihmettelimme tilannetta. Sitten sain ystävättäreltäni Saksasta kokonaisen pinon hiljattain julkaistuja Tagoren runoja ja aloin tutkia asiaa. Huomasin, että Euroopan maissa oli julkaistu vaikka kuinka paljon uusia käännöksiä.
– Pyysikö joku sitten että kääntäisit niitä?
– No ei todellakaan, aloin vain kääntää niitä itselleni, ja kun ystäväni sitten pitivätkin niistä, tarjosin niitä kustantajalle. Tagorea tunteva ystäväni teki suunnilleen samaa mutta perusti itse oman kustantamon, sen nimi on Memfis Books. Hänen kääntämänsä Villilintuja ilmestyi syksyllä 2001 ja minun ensimmäinen pieni valikoimani Rakkauden laulu syksyllä 2002, eräältä toiselta kustantajalta. Mutta sitten Memfis Books alkoi julkaista minunkin käännöksiäni, ja on nyt julkaissut jo kaksi kokoelmaa lisää, Rakkauden lahjan vuonna 2006 ja Hedelmätarhan 2007, ja syksyllä 2008 ilmestyy laaja kokoelma Tähtitaivaan runot.
– Hänen englanninkieliset runonsa ovat kyllä kovin erilaisia kuin bengalinkieliset…
– Tietenkin ne ovat erilaisia! Kaikkihan sanovat, että hän muuttui ja uudistui koko ajan eikä koskaan kirjoittanut samaa runoa uudestaan! Eivätkä ne ole käännöksiä vaan uusia runoja samasta aiheesta, välissä on joskus 20 vuotta – miten ne voisivat olla samanlaisia? Tiedän että monet eivät pidä niistä, mutta onhan niillä oma arvonsa. Hänhän kirjoitti myöhemmin proosarunoja bengaliksikin, ja hän piti japanilaisten tavasta sanoa runoissaan asioita lyhyesti … ja hän sanoo, että on halunnut ottaa englanninkielisiin runoihinsa bengalinkielisen runon ytimen ja sielun – eikö ole mielenkiintoista tutkia, mikä hänen omasta mielestään on ollut runon ydin? Se on sitten täysin eri asia, miltä hänen runonsa kuulostaa sellaisen korvassa, joka osaa hyvin englantia. Tässä täytyy erottaa sisältö ja muoto toisistaan. Öljy tynnyristä!

Buddhadeva kuuntelee miettiväisen näköisenä, ja jatkan:

– Kun käännän niitä suomeksi, katson niiden sisältöä, kuuntelen sydämelläni, mitä runoilija on halunnut sanoa ja yritän nähdä, mitä hän on nähnyt, ja sitten kirjoitan sen suomeksi niin yksinkertaisesti kuin mahdollista, mutta niin että runo laulaa.
– Ja miten sen sitten teet?
– En tiedä. Kuulen vain rytmin. Mutta vaikea asia on, että runon lukeminen on aina tulkintaa ja jokainen lukija tulkitsee omalla tavallaan. Kääntäminen on myös tulkintaa – miten kääntää runo niin, että mahdollisuus erilaisiin tulkintoihin säilyy?
– Näkymätöntä musiikkia taas, vai? Buddhadeva tuijottaa minua.
– Niin, niin kai, nauran. – Englanninkieliset runot olivat Tagorelle jonkinlainen sivupolku, hänhän rakasti vapautta. Joskus mieleeni tulee säe: ”hymyssä joka tanssii tummien silmien kulmissa – ” Mutta se ei ollut mikään hetken oikku. Niitä on pitkälti toista tuhatta ja viimeiset on tehty 1940. Tiedätkö, olen tavannut ihmisiä, jotka pitävät hänen englanninkielisistä runoistaan enemmän kuin bengalinkielisistä, joita ovat lukeneet käännöksinä; ne ovat lyhyempiä ja tiiviimpiä. Sinun runosi muuten ovat valmiiksi tiiviitä.

Buddhadeva ei sano mitään. Hän katselee taivaanrantaa.

– Yritän esitellä teitä molempia Suomessa, sanon. – Olen kirjoittanut pitkiä esipuheita, toivon että annan oikean kuvan lukijoille – mutta mikä se oikea kuva on? Voin kirjoittaa vain sen mitä oma sydämeni sanoo. Kun luen Tagoren muistelmia, kuulen Pikku Prinssin äänen – tiedätkö Saint-Exupéryn Pikku Prinssin? Sitä on sanottu aikakautemme saduksi. Siinä sanotaan, että tärkeitä asioita ei näe silmillä vaan sydämellä. En minä tiedä, onko suomalaisilla ollut kovin väärä kuva Tagoresta ennenkään. Suomi on idän ja lännen välissä ja lisäksi kaukana pohjoisessa. Olen lukenut, että hänestä oli Nobelin palkinnon jälkeen Euroopassa hyvin uskonnollinen kuva, mutta Suomessa on aina pidetty enemmän Puutarhurista kuin Uhrilauluista. Eivät suomalaiset ole kovin uskonnollisia ja etsi profeettoja. Ennemmin päinvastoin. Suomessa oli hiljattain kansanäänestys siitä, kuka on Suomen kansallissankari, ja paljon ääniä sai talonpoika, joka melkein tuhat vuotta sitten murhasi erään järven jäällä katolisen piispan, joka oli tullut tänne tuomaan kristinuskoa.
– Voittiko hän? Sen äänestyksen?
– Ei, se sotamarsalkka voitti, joka johti Suomen armeijaa sodassa Neuvostoliittoa vastaan, niin että Suomi säilytti itsenäisyytensä.
– Siis tässä se runo tulee taas, ’Apaghat’, sanoo Buddhadeva – Neuvostoliitto oli pommittanut Suomea.
– Niin… Pari vuotta sitten kaksi nuorta suomalaista naista kokosi eroottisten runojen antologian ja otti siihen kaksi runoa Tagoren Uhrilauluista. Eräässä vanhassa dekkarissa esiintyy huvipursi nimeltä Gitanjali… Mutta häntä arvostetaan täällä kyllä, ja ihaillaan hänen kosmopoliittisuuttaan, se on viime aikoina saanut huomiota hyvin korkealla tasolla, muuan historian professori on puhunut siitä paljon. Olen joka tapauksessa sitä mieltä, että länsi ei ole mikään yhtenäinen kulttuuri, jossa Tagoren kuva on kaikkialla sama. Eihän itäkään ole mikään yhtenäinen kokonaisuus.

Buddhadeva näyttää hämmentyneeltä. – Lyhyt kesä? Ja pidätte lyhyistä runoista?

– Se on ekologinen kysymys. Suomalaiset ovat hitaita… ei kannata tuhlata energiaa kylmässä ilmanalassa. He ovat ujoja ja puhuvat vähän. Mutta he pitävät tunteellisista lauluista ja tanssivat mielellään tangoa. Eikä heitä ole kovin paljon, ehkä saman verran kuin santal-heimoa teidän maassanne. Talvi on kovin pitkä ja pimeä, ja siksi kesä on niin merkittävä asia. Ja se kestää vain hetken!
– Ja Rabindranathille toisit kesäkukista seppeleen? Entä minulle?
– Jos voisit kuulla lintujen laulun kuulaassa kesäyössä, kun muuttolinnut ovat palanneet! Jos joltakin olisi pudonnut sulka, voisin ojentaa sen sinulle.

Panen kirjan takaisin laukkuuni. – Nyt olen häirinnyt sinua pitkään...oli hauska tavata sinut! Kiitos vielä, että kirjoitit tämän kirjan. Muista sitten, kesäkuun alussa on paras aika käydä Suomessa, silloin metsä on kaunein… Se ei ole Bengalin viidakko, mutta se on silti auttanut minua kääntämään teidän runojanne. Istun siellä taloni edessä, kädessä runokirja ja lehtiö. Ja se kirja on kuin Jiménezin Harmo, aasi, joka kantoi hänen sieluaan, ”kuljetit sieluani – vain sieluani…”

Buddhadeva hymyilee. – Kiitoksia, hyvää matkaa.



Tärkeimmät lähteet:
Bose, Buddhadeva: Tagore: Portrait of A Poet. Papyrus, Calcutta 1994 (1. painos 1962).
Das, Sisir Kumar (Edited): The English Writings of Rabindranath Tagore. Volume One: Poems. Sahitya Akademi, New Delhi 1999 (1. painos 1994).
Dyson, Ketaki Kushari: In Your Blossoming Flower-Garden. Rabindranath Tagore and Victoria Ocampo. Sahitya Academi, New Delhi 1996 (1. painos 1988).
Jiménez, Juan Ramón: Harmo ja minä. Suomentanut Tyyni Tuulio. Werner Söderström Osakeyhtiö, Helsinki 1957.
Tagore, Rabindranath: I Won’t Let You Go. Selected Poems. Translated by Ketaki Kushari Dyson. UBSPD, New Delhi 1992.
Tagore, Rabindranath: Selected Poems. Translated by William Radice. Penguin Books, London 1987.
Tagore, Rathindranath: On the Edges of Time. Visva-Bharati, Kolkata 2003 (1. painos 1958).
The Selected Poems of Buddhadeva Bose. Translated and Introduced by Ketaki Kushari Dyson. Oxford University Press, New Delhi 2003.




Kolme runoa Rabindranath Tagoren kokoelmasta Tähtitaivaan runot (suomentanut Hannele Pohjanmies, Memfis Books 2009. Englanninkielinen alkuteos Poems, 1942). Runot
pohjautuvat Tagoren bengalinkielisiin lauluihin vuodelta 1926.


I
Älä kutsu häntä kotiisi, uneksijaa,
joka kulkee yksin polullasi yössä.
Hänen sanansa ovat kotoisin vieraasta maasta,
ja vieras on sävel
jota hän soittaa yksikielisellä luutullaan.
Älä turhaan valmista hänelle leposijaa,
hän lähtee pois jo ennen aamunkoittoa.
Sillä vapauden juhlassa
häntä on pyydetty laulamaan
ylistystä vasta puhjenneelle valolle.



II
Hyväile silmilläsi värejä, jotka kareilevat
kauneuden virrassa,
on turhaa yrittää ottaa niitä kiinni.
Intohimosi ajaa takaa pelkkää varjoa,
elämänkieliäsi jännittää vain musiikki.
Viiniä jota jumalat juovat kokouksissaan
ei voi mitata, ei koskettaa.
Se on juoksevissa puroissa,
kukkivissa puissa,
hymyssä joka tanssii tummien silmien kulmissa.
Nauti siitä, täysin vapaana.



III
Aamun valon sydäntä kouristaa
eron kipu.
Runoilija, ota huilusi!
Jos sinun on lähdettävä, olkoon niin.Jätä kukkasille laulusi
kasteenkosteassa syksyssä.
Samanlainen aamu saapuu kerran jälleen
idän kullanhohtoiselta rajalta,
kiharoissaan kundan kukkia.
Kun kyyhkysen valittava kujerrus
kuuluu varjoisalla puutarhapolulla
ja kaikki on täynnä vihreän hyväilevää taikaa,
silloin nousee mieleen tämä valo uudelleen:
hänen kevyet askeleensa kilisevät yhdessä
laulujesi nilkkarenkaan kanssa.
Jos sinun on lähdettävä, olkoon niin.




Rabindranath Tagoren suomennetut teokset

Runot:
Puutarhuri (The Gardener, 1913). Suomentanut Eino Leino. Otava 1913, 1924, 1967.
Uhrilauluja (Gitanjali, 1912). Suomentanut Eino Leino. Kustannusosakeyhtiö
Kirja 1917, 2. painos Werner Söderström Osakeyhtiö 1989 (nimellä ’Lauluja’).
Villilintuja (Stray Birds, 1916). Suomentanut Pertti Seppälä. Memfis Books 2001.
Rakkauden laulu (valikoima rakkausrunoja). Suomentanut Hannele Pohjanmies. Kirjapaja 2002.
Rakkauden lahja (Lover’s Gift, 1918). Suomentanut Hannele Pohjanmies.
Memfis Books 2006.
Hedelmätarha (Fruit-Gathering, 1916). Suomentanut Hannele Pohjanmies.
Memfis Books 2007.
Tähtitaivaan runot (Poems, 1942). Suomentanut Hannele Pohjanmies.
Memfis Books 2008.
Toiselle rannalle (Crossing, 1918). Suomentanut Hannele Pohjanmies.
Kirjapaja 2009.

Muut teokset:
Haaksirikko (The Wreck, 1921). Suomentanut J. Hollo. Otava 1922.
Koti ja maailma (The Home and the World, 1919). Suomentanut J. Hollo. Otava 1922, 1937.
Ahnaat paadet ja muita kertomuksia (Hungry Stones and Other Stories, 1916). Suomentanut J. Hollo. Otava 1923.
Elämäni muistoja (My Reminiscences, 1917). Suomentanut J. Hollo. Otava 1923.
Pimeän kammion kuningas ja muita draamoja (The King of the Dark Chamber and Other Plays, 1914). Suomentanut J. Hollo. Otava 1924.
Gora (Gora, 1924) Suomentanut J. Hollo. Otava 1925.
Sadhana (Sadhana, 1914). Suomentanut J. Hollo. Otava 1926, 1967.
Persoonallisuus (Personality, 1917). Suomentanut J. Hollo. Otava 1928.
Ihmiskunnan uskonto (The Religion of Man, 1931). Suomentanut Heikki Eskelinen. Biokustannus Oy 1990.