Rabindranath Tagore oli elämän ja luonnon rakastaja
Runoilijan henki tanssii keinahdellen
pitkin niittyjä, kirjoittaen runoihinsa vihreitä säkeitä,
levittäen innostuksen laineita kypsyvälle riisipellolle
Rabindranath Tagore (1861-1941) on yksi maailmankirjallisuuden suurista nimistä, klassikko, jonka runot ovat muissa maissa suurelta osin jääneet kielimuurin taa ja sen takia niitä tunnetaan vähän. Hän kirjoitti bengalin kielellä, mutta vanhemmiten jonkin verran myös englanniksi.
Tagore oli ensimmäinen Euroopan ulkopuolinen kirjailija, jolle on myönnetty Nobelin kirjallisuuspalkinto. Se myönnettiin yhden ainoan ohuen runokirjan perusteella, jonka Tagore oli itse kääntänyt englanniksi. Kokoelman nimi oli Gitanjali, Uhrilauluja, ja vuosi oli 1913.
Viime vuosina Tagore on länsimaissa kokenut merkittävän renessanssin ja hänen runojaan julkaistaan yhä lisää. Osa hänen nykyisestä suosiostaan perustuu siihen, että hänen ajattelunsa oli paljon edellä aikaansa. Hän puhui asioista jotka ovat nytkin kipeän ajankohtaisia – ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta, kansainvälisistä ongelmista, maailman rauhasta, lasten kasvatuksesta, naisten asemasta sekä yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta. Hän puhui pienen ihmisen puolesta ja hänen myötätuntonsa oli aina heikkojen ja sorrettujen puolella.
Olen yhtä yön kanssa, maan povea syleillen
Jo lapsena Rabindranath tunsi taipumusta luonnonmystiikkaan. Hän oli yksinäinen lapsi; vanhemmilla oli jo entuudestaan 13 lasta ja nuorin joutui paljolti palvelijoiden hoitoon. Hän vietti paljon aikaa yksin huoneessaan katsellen ikkunasta pihalle, jossa näkyi muutamia puita. Niistä tuli hänelle hyvin tärkeitä ja hän muistaa niitä monissa runoissaan. Hänen kotitalonsa sijaitsi Kalkutassa ja oli suuri palatsi, sillä Tagore kuului ylhäiseen bramiinisukuun.
Tagore pohti myöhemmin, miten hän saattoi tuntea niin suurta vetoa luontoa kohtaan, vaikka ei ollut elämässään nähnyt muuta kuin kaupunkia. Hän arveli perineensä tämän taipumuksen jo esi-isiltään, jotka filosofiassaan puhuivat ’täyttymyksestä jonka kohtaamme sen kautta että yhdymme kaikkeuteen’.
”Jokin varjoja ajava muisto eli minussa, ja se tuntui kaipaavan kiihkeästi kehtoon jossa se oli ollut ennen syntymää, ja leikkipaikalle, jossa se oli varhain elänyt maan, veden ja ilman äärettömässä lumouksessa. Korkealla lentävän haarahaukan ohut, kimeä huuto Intian pyörryttävän keskipäivän liekehtivässä auringossa kertoi yksinäiselle pojalle kaukaisesta sanattomasta sielun sukulaisuudesta”, Tagore kirjoittaa.
On mahdollista, että yksinäisyys ja Rabindranathin synnynnäinen herkkyys yhdessä loivat tilanteen, jossa nuori poika kiintyi luontoon niin voimakkaasti. Seuraava lieneekin Tagoren sielun avainruno, nimeltä Banianpuu.
Oi sinä tuuhealatvainen banianpuu lammen reunalla, oletko unohtanut pienen lapsen, niin kuin linnut, jotka pesivät oksillasi ja lensivät sitten pois?
Muistatko kun hän istui ikkunassaan ja ihmetteli juuriasi, jotka kietoutuivat yhteen ja sukelsivat maan sisään, syvyyteen?
Naiset tulivat lammelle täyttämään vesiruukkujaan, ja sinun suuri musta varjosi kiemurteli vedessä, kuin uni joka yrittää herätä.
Aurinko tanssi laineilla, kuin pienet levottomat sukkulat kutomassa kultaista seinävaatetta.
Kaksi hanhea ui ruohikkoisen rannan vaiheilla, varjojensa yllä, ja lapsi istui hiljaa, miettien.
Hän olisi halunnut olla tuuli ja puhaltaa suhisevan oksistosi läpi, hän olisi halunnut olla sinun varjosi, joka pitenee päivän mittaan veden pinnalla, ja olla lintu, joka istuu korkeimmalla latvaoksalla, ja hän olisi halunnut ajelehtia kuin hanhet, rannan kasvien ja varjojen joukossa.
Tagore kirjoittaa myös, että tuon varhaisen kaipauksen muisto oli alkuna sille, että hän aikuisena perusti koulun Shantiniketaniin, joka on paikkakunta Intiassa Kalkutasta luoteiseen. Hän ei ollut itse viihtynyt missään koulussa ja halusi perustaa uudenlaisen opinahjon, joka muistuttaisi vanhoissa intialaisissa teksteissä esiintyvää ’metsän erakkomajaa’. Koulu perustettiin vuonna 1901 ja se oli menetelmineen ja kansainvälisine opettajineen koko lailla aikaansa edellä. Siellä opetus tapahtui luonnon keskellä ja perustui lapsen omaan luovuuteen. Myöhemmin Tagore muutti koulun yliopistoksi, joka on edelleen toiminnassa.
Kun huhtikuun yö on suloinen kuin vastapuhjennut kukka,
hän katoaa metsään riikinkukon sulka hiuksissaan
Rabindranath Tagore rakasti vapautta ja ylistää sitä monissa lauluissaan ja runoissaan. Monissa hän myös rohkaisee ja kannustaa irtautumaan vanhoista, kangistuneista tavoista ja ajatuksista.
Hän painotti yksilöllisyyttä ja vapautta ja osallistui maansa itsenäisyystaisteluun Ison-Britannian vallasta. Hän ajoi Intiassa monia yhteiskunnallisia muutoksia ja yritti muun muassa parantaa naisen asemaa, joka Intiassa oli hyvin rajoittava. Hän halusi kunnioittaa intialaisia perinteitä mutta halusi tuoda maahan myös länsimaisia uusia tuulia.
Tagore eläytyi tunteillaan kaikkeen mitä näki, jopa kaukaisiin maailman asioihin. Hän oli kosmopoliitti, joka välitti sydämellään koko maailman kohtalosta, ja rohkaisi muitakin nousemaan maailman rauhaa puolustamaan.
Tunne, miten olet vapaa ilmassa, oi lintu,
älköön siipesi olko pelokkaat
Intialaiseen ajatteluun kuuluu käsitys kaiken ykseydestä koko maailmankaikkeudessa ja Rabindranath oli omaksunut tämän opin jo kotonaan.
Hänen runojensa perusteemoja ovat luonto, rakkaus, elämän pohdiskelu, uskonto ja yhteiskunnalliset kysymykset. Runoilija oli yksinäinen sielu ja etsi koko elämänsä ajan rakkautta, sekä naisesta että jumalasta, mutta ilmeisesti löysi sen kaikkein pysyvimpänä suhteessaan luontoon.
Runojen maisemat sijoittuvat Bengaliin, joka nykyisin kuuluu osittain Intiaan, osittain Bangladeshiin. Enimmäkseen runot kertovat maaseudusta, niiden näkymät ovat avarat ja horisontti kaukana. Tropiikin kukat kukkivat ja koel-lintu laulaa. Välillä sade hämärtää taivaan – sateiden tulo oli runoilijalle joka vuosi juhla-aikaa, ja myrsky riehuu monissa runoissa.
Tagore oli kokeilija ja uudistaja kaikessa mihin ryhtyi. Monet hänen ajatuksistaan olisivat aikaansa edellä vielä nykyäänkin. Hän oli sitä mieltä, että Intian kehittäminen olisi aloitettava ruohonjuuritasolta ja piti tärkeimpänä maaseudun kylien kehittämistä ja sivistämistä. Hän perusti Shantiniketanin lähelle maatalouden kehittämiskeskuksen ja sijoitti maatalouden edistämiseen myös Nobel-palkintorahansa.
Nobel-palkinnon jälkeen vuonna 1913 Tagoresta tuli kansainvälinen kuuluisuus ja ’guru’, joka matkusti maasta toiseen saarnaamassa maailmanrauhan ja kansojen välisen yhteisymmärryksen puolesta. Hänen suuri haaveensa oli, että hänen työnsä voisi johtaa siihen, että toinen maailmansota ei koskaan syttyisi.
Sydämeni laulaa kun ajattelen paikkaani
tässä maailmassa, täynnä valoa ja elämää,
kun tunnen vereni sykkeessä luomakunnan rytmin,
ajan pyörän loputtoman poljennon
Rabindranath Tagoren ajattelu oli syvästi ekologista. Muuan Tagoren tuntija, Ketaki Kushari Dyson sanoo häntä ’läpikotaisin vihreäksi jo ennen kuin tätä termiä oli edes keksitty.’ Tagore näki ihmisen universumin osana ja oli sitä mieltä, että tämän oli elettävä luonnon kanssa sopusoinnussa. Hänen tuotantoaan leimaa kokonaisvaltainen elämän kunnioitus.
Missä runoilija liikkuikin, hänellä oli aina suuri määrä kirjoja mukanaan. Hän jatkoi opiskelua koko elämänsä ajan ja oli erityisen kiinnostunut fysiikasta, tähtitieteestä ja biologiasta. Hän kritisoi länsimaiden tapaa katsoa todellisuutta vain osa kerrallaan ja sitä miten materiaa arvostettiin enemmän kuin muita inhimillisiä arvoja. Erityisesti hän arvosteli sodankäyntiä ja siihen käytettyjä koneita, samoin myös länsimaiden liian kiireistä elämänrytmiä. Seuraava runo on vuodelta 1929.
Olen väsynyt vaeltaja. Kuljen halki
rautahirviöiden asuinsijojen,
hirviöiden joiden joukko yhä kasvaa,
ne ulvovat ja lemuavat,
liaten taivasta ja maata,
tuhoten elämää,
kasaten sen kuoleman ja vaaran röykkiöiksi.
Polku on mutkikas,
yö täynnä vihamielisyyttä,
portit teljetty ja niillä vaanii äreä epäluulo,
joka murisee muukalaisten varjoille,
muukalaisten, etsimässä kotia.
Lähetä merkki, että olen tervetullut,
oi nouseva aurinko,
avaa kultainen portti idän ikivanhaan temppeliin,
jossa asuu ihmisen henki,
suuri kuin ruoho, joka peittää maisen tomun,
nöyrä ja tyyni, kuin tähtien alla kohoava vuori.
Monessa runossa ryöpytetään sitä, miten ihmiset palvovat ”maisen turhuuden kyltymätöntä jumalaa”, ja jossakin kysytään, onko jumala voinut antaa anteeksi niille, jotka ovat myrkyttäneet hänen ilmakehänsä.
Suurin osa kriittisistä runoista on kirjoitettu 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Jo vuonna 1881 Rabindranath kirjoitti hienon esseen siitä, miten tiede ja taide eivät ole erillisiä asioita. Englantilainen professori William Radice on siteerannut tätä erään kirjansa esipuheessa. Tuolloin 20-vuotias runoilija pohdiskeli: ”Mitä edemmäs tiedon valo etenee, sitä lähemmäs se tulee pimeyttä, joka itse asiassa saattaa olla runouden perimmäinen lähde.”
Tagore ajatteli maailmankaikkeuden ykseyttä ja pimeyttä vaistonvaraisesti, ja nykyiset käsitykset alkuräjähdyksestä olisivat varmaan kiinnostaneet häntä suuresti.
Runoilija piti erityisen paljon puista ja perusti Shantiniketaniin vuonna 1928 vuotuisen puidenistutusjuhlan. Maatalouden tutkimuskeskukseen puolestaan perustettiin kyntöjuhla. Molemmissa juhlittiin hedelmällisyyttä ja luonnon ikuista uusiutumista.
Runoissa luonto on koko ajan läsnä. Se kietoutuu yhtä hyvin rakkausrunoihin kuin elämän pohdiskeluun ja uskonnollisiin teemoihin. Tagoren tapaan myös uskonnolliset ja rakkausrunot menevät sekaisin ja päällekkäin, niitä on vaikea lokeroida. Tässä runon säkeistössä on nainen kuin lintu:
Joku hajamielinen jumala varmaan aikoinaan suunnitteli
mustarastasta, aineksinaan salama ja heinäkuinen pilvi,
silloin hän loi vahingossa tämän naisen, jonka sisään
kätkeytyvät nopeat siivet ja jonka kepeissä askelissa
yhdistyvät naisen kävely ja linnun lento.
Ja tässä katkelmassa taas jumalat juovat viiniä:
Viiniä jota jumalat juovat kokouksissaan
ei voi mitata, ei koskettaa.
Se on juoksevissa puroissa,
kukkivissa puissa,
hymyssä joka tanssii tummien silmien kulmissa.
Nauti siitä, täysin vapaana.
Tagoren jumalakin on aivan omanlaisensa. Välillä hän täyttää koko taivaan äärettömän hiljaisuuden, välillä hän istuu ja katselee ohikulkijoita tien varren ruohikossa. Ja joskus hän häärii markkinoilla pelaamassa ja ”hänen naurunsa on meluisaa.”
Vaikka Rabindranath Tagore oli yhteiskunnallinen vaikuttaja, opettaja, säveltäjä, ajattelija ja humaani kosmopolitti, hän oli ennen kaikkea runoilija. Hänen tuotantonsa on valtava. Itse sävellettyjä ja sanoitettuja lauluja on pitkälti yli 2000 – joukossa Intian ja Bangladeshin kansallishymnit – ja muita runoja ja kirjoituksia on 40 tietosanakirjan kokoista nidettä. Hän otti kirjoituksillaan kantaa lähes kaikkiin maailman asioihin.
”Hän oli pohjimmiltaan rakastaja, hän rakasti elämää, tätä maapalloa ja kaikkea mitä sen pinnalla elää ja liikkuu”, kuvaa muuan hänen elämäkertansa kirjoittaja.
Joudun eksyksiin siellä, minne on rakennettu tiet.
Aavoilla vesillä, sinisellä taivaalla ei ole ainuttakaan pyöränjälkeä.
Polun peittävät näkyvistä lintujen siivet, tähtien tulet, kukat jotka vaihtuvat
vuodenaikojen mukaan.
Ja minä kysyn sydämeltäni, virtaako sen suonissa näkymättömän tien viisaus.
Runolainaukset ovat peräisin Rabindranath Tagoren teoksista Rakkauden lahja (2006), Hedelmätarha (2007) ja Tähtitaivaan runot (2008, suomentanut Hannele Pohjanmies. Memfis Books).
Runoa Banianpuu ei ole aiemmin julkaistu suomeksi. Se on Rabindranath Tagoren kokoelmasta The Crescent Moon, 1915.
