torstai 9. syyskuuta 2010

Dangerous Love

Consuelo and Antoine de Saint-Exupéry


Antoine de Saint-Exupéry’s graphic novel, The Little Prince, has been called the fairy tale of our age. After his tragic death, the author has continued to live on as a legend. Several years ago, the idealised image of him was reassessed and clarified when the memoirs of his wife Consuelo were found and published. Some of their personal correspondence has also been published and give evidence of the complex nature of their marriage. Antoine de Saint-Exupéry’s personality was contradictory. He did not want to grow up. His childhood memories and relationship with his widowed mother affected his whole life. In their marriage, he expected his wife Consuelo to give him the same kind of emotional shelter his mother had provided before. In reality, Consuelo might have been the rose of the Little Prince, but according to psychoanalyst Eugen Drewermann, on a much deeper level the rose symbolized the author’s mother. We can find the same falsetto tone in the son’s letters to his mother as in his correspondence with his wife. For some deeply personal reason, Antoine was never able to break free from the emotional pattern established with his mother. This unconscious inner conflict weighed heavily on the writer and made him both careless and self-destructive. The fox in The Little Prince speaks wistfully of friendship and longing for real love, but in the author’s own conflicted and accident prone life we can detect manifestations of a death wish.

An evening in Buenos Aires, Argentina, in 1930. A beautiful young lady is about to leave a big party. In the hallway she is stopped by a dark, tall gentleman, who pushes her into a large armchair like a big bear and contemplates her as if she were an exotic flower. Another gentleman, their mutual friend, hurries to make the introductions, full of excitement. “This is the man you were supposed to meet. On the cruise I promised to introduce you to an aviator you would like, because he loves Latin America as much as you do.“

The pilot is the French writer Antoine de Saint-Exupéry, and the lady Consuelo Suncin de Sandoval, who was born in El Salvador. Impulsively Saint-Exupéry invites the lady and her friends to join him on a flight. Up in the air he daringly demands a kiss from Consuelo – or else he would plunge the plane into the sea, he even turns off the engine. He starts writing long, passionate letters to Consuelo and soon asks her to marry him.

Fourteen years later he and his plane plunge into the Mediterranean Sea. He was self-destructive and melancholic at the time. Their marriage had been stormy and almost half of the time the couple had spent separated from each other. Saint-Exupéry wrote his most famous book, The Little Prince, not long before he died, when they were again living together. He admitted he had written it “in the blaze of Consuelo’s grand flames“. She was the rose of the Little Prince. What had happened to them?

Two Significant Figures in the French Cultural Life

Antoine de Saint-Exupéry (1900-1944) worked as a pilot in different parts of the world, in France, Africa and Latin America. He wrote six books: Courrier Sud (Southern Mail, 1929), Vol de Nuit (Night Flight, 1931), Terre des Hommes (Wind, Sand and Stars, 1939), Pilote de Guerre (Flight to Arras, 1942), Le Petit Prince (The Little Prince, 1943) and Citadelle (Wisdom of the Sands), 1948. His favourite topic was flying, but there is also a lot of philosophic discussion on life in his books.

Saint-Exupéry was a colourful and charming but also contradictory person. He disappeared during a reconnaissance flight over the Mediterranean Sea in July 1944. His body was never found. He lived on as a legend, the Little Prince who tragically had plunged into death – he became a myth.

It is not easy to connect his wife and the odd phases of their relationship to this myth, and in some biographies Consuelo has been undervalued or almost forgotten. Since Consuelo’s memoirs and part of the personal correspondence between Antoine and his wife were published in the 21st century, it has been possible to piece together a new picture of their life.

Consuelo Suncin de Sandoval (1901-1979) was born in El Salvador. She was first married to the famous Guatemalan writer Enrique Gomez Carillo and was widowed in 1927. The couple had moved around in the artist circles of Paris, because Gomez Carillo served as the ambassador of Guatemala and the consul of Argentina in France.

Consuelo was very beautiful. She was also a natural storyteller. “You are a great poet, Consuelo. If you wanted, you could be a better writer than your husband,” wrote Antoine de Saint-Exupéry. She was a conspicuous character, “a little El Salvadorian volcano that spread its blaze over the roofs of Paris.” She had high-flying imagination and it is hard to tell which ones of her stories are really true.

Consuelo describes her native country as a land of volcanoes and roses, which makes one think of the star in The Little Prince. On the star, there were also baobab saplings, and baobabs grow in Africa, where Saint-Exupéry had often been flying above the desert.

The Power of Childhood

We cannot talk about the writer of The Little Prince without discussing his childhood, the real kingdom of the Little Prince. Antoine’s childhood home was the castle of Saint-Maurice near Lyon in France, and as a child he had blond hair like the Little Prince. Antoine lost his father at the age of only four years, when Antoine’s mother was expecting her fifth child. Antoine had a brother and three sisters, and together they used to play endless fantasy games in the castle and its garden.

Antoine’s mother Marie de Fonscolombe (1875-1972), countess of Saint-Exupéry, was widowed after eight years of marriage. Most of the castle’s residents were women; there were cousins, aunts, governesses and nannies. Antoine, the eldest son of the family, acquired a special position in his mother’s world, as did the mother in Antoine’s world. They took the place of the father in each other’s lives. Marie was a dedicated Catholic, who self-sacrificingly devoted her life to the good of other people and the church. Perhaps she was also contradictory – she was flirtatious but still read the Bible to her children.

She was the leading force in Antoine’s life until he died. “Nothing can be understood about Saint-Exupéry’s often misplaced choices or hesitations without reference to his mother’s influence which he tried to bend without ever breaking,” writes his biographer Paul Webster.

Antoine did not, however, adopt his mother’s religiousness. The mother also opposed to his becoming a pilot – but he could feel free only in the air. He tried several other professions as well, with little success. He flew postal flights to northern and western Africa and was transferred to Argentina to manage the airline Aéropostale Argentina in 1929. He fell in love with the open landscapes of South America – and in 1930 also with Consuelo.

In the spring 1931 Antoine and Consuelo travelled to France. His book, Night Flight, had attracted attention there, and it received the notable Prix Femina award the same year. This was, however, the start of an arduous phase in the couple’s life. There were interviewers and eager admirers swarming around the author. He had setbacks in his flying career, and due to financial difficulties Antoine’s mother had to sell the castle of Saint-Maurice, so he never inherited it.

The Charming and Impossible Author

The myth of Antoine de Saint-Exupéry portrays him in an idealised and biased light. Anyway, his image is no longer as glorious as before. It seems the writer was a hypersensitive and extremely difficult person. There were contradictions especially in his relationships with other people.

According to Webster, Antoine suffered from an inability to accept adult values for his entire life. This can be seen most clearly in The Little Prince, which deplores the fact that the transition to adulthood stifles the unique atmosphere of childhood. Antoine never wanted to grow up. For example, he regarded his mother and other relatives as an endless source of money long into his adulthood.

Towards his friends the writer was loyal but also very demanding. He would often call them in the middle of the night and demand them to listen to his concerns. Chain smoker that he was, he reached for the phone as often as he lit up a cigarette which resulted in huge phone bills. He had an endless need for company and audience. His emotions were rather unpredictable. He might suddenly go into a sulk or fly into a rage. His clothes and belongings were always untidy and chaotic; only his papers were well-organized.

According to Webster, Saint-Exupéry might sometimes behave like a spoiled child still at the age of 40. After his visit to the film director Jean Renoir in Hollywood, the director said he was charming as a person but impossible as a house-guest. During the visit the writer had been hospitalised and Renoir had to be his interpreter, for instance, when Saint-Exupéry insisted that carrots be withdrawn from his meals, because their colour made him sad.

Antoine’s attitude towards women is a completely different story. He could never find a woman as good as his mother, who was perfect, warm and self-sacrificing. The problem can be seen already in the first novel Courrier Sud (Southern Mail, 1929). Its main character, a pilot, tries to get a woman to give up her own way of life and devote herself to him alone. The pilot would have been happy only with a completely submissive woman.

It has been said about Saint-Exupéry’s books that it is impossible to find dialogue between a man and a woman that would be even remotely true.

What about the letters of the writer and his wife? You can find praise, great declarations of love and promises of being together forever, but the tone suggests he is talking to a little child rather than a grown woman.

Could Consuelo give up her own way of life and become completely submissive? She was bohemian and had many artist friends. She too could be impulsive, but maybe not to the same extent as Antoine. Once, for example, the writer decided to take a young puma from South-America to France on a ship, but he had to give up the animal during the journey. “Consuelo may have asked herself whether Antoine had given as little reflection to ‘taming’ her and attaching a tight conjugal leash,” biographer Webster writes.

Consuelo and Antoine’s marriage had its rough patches but lasted till the writer’s death. Antoine thought that two people in love should devote themselves to each other completely, but in reality he could not do so himself. Yet he was jealously possessive and demanded Consuelo to obey his smallest whim. Life with him was full of waiting. In the foreword to Consuelo’s memoirs Alain Vircondelet writes, “From the beginning to the end the book is a story about a man who leaves, escapes, eludes, takes hold again, disappears and appears and looks for himself, yet never finds.“

And in the background there is always the patronizing mother. She was very jealous of her daughter-in-law, even though Antoine used to assure her in his letters that Consuelo held only the second place in his life, after his mother. In her memoirs Consuelo does not, however, criticize her mother-in-law even once, on the contrary.

Like her mother-in-law, Consuelo was religious and often went to church to pray, and perhaps she and Marie were childlike in a similar way. Consuelo writes about Antoine in her memoirs: “Why was my childlike soul allowing itself to be tempted by his promises of clouds and tomorrows full of rainbows? --- His only schedule was set by the storms in the sky and the tempest in his heart.“

Antoine had written once: “You are my freedom. You are the land where I want to live for the rest of my life.“

And Consuelo wrote later: “A flower, a white tablecloth, and the sound of your footsteps are enough for me. I like to hear them as much as the music of your Bach. They speak to me, they explain life to me. You are my key of sol, my key of fa.“

Antoine: “But you mustn’t act like a frail child who weeps and gazes at its guardian with sobs and tears. I have to leave, leave, leave…“

And Consuelo describes: “He was my star, my destiny, my faith, my end.“

But Antoine bursts out, “Oh, women never want to understand men!“

Marriage Was Falling Apart

Antoine left more and more often and stayed away longer and longer. First, he would go out to eat and party with his admirers. There were lots of friends coming to their house as well and the parties lasted till late at night. Consuelo served as the hostess but started to get tired and jealous. Antoine criticized her and the arguments were rending their marriage.

Consuelo had been wealthy at the beginning of their life together. She owned a villa, El Mirador, near Nice, for example. The villa was beautiful and more like a little palace. Anyway, the couple’s lifestyle was so spendthrift that her fortune dwindled away in no time. Some biographers have criticized Consuelo for her love of celebrating and buying expensive clothes, but what about her husband? He wanted to drive fast sports cars and bought several new airplanes.

When Consuelo ran out of money, Antoine started to spend more time with Nelly de Vogüé, a wealthy heiress. She was his understanding companion and mistress the rest of his life. She was not the only one, however, he had many admirers and an endless need for admiration.

From 1938 the couple lived mostly apart and they both had lovers. Antoine was inconsistent and sometimes wanted to live with his wife again – and, to her disappointment, he would change his mind the next moment. Some of the time Consuelo lived in the countryside in a rented house that Antoine often visited.

The couple could not let go of each other. Antoine had some serious flight accidents and after them it was always Consuelo who was sent for to take care of him and calm him down. During the years of separation Antoine repeatedly said that he could not stop loving his wife. He wrote her long letters, which annoyed his girlfriends. In the letters he begged for Consuelo’s forgiveness on one hand, on the other hand endlessly criticized her for not having devoted herself completely to her husband and his work. During his last years Antoine wrote his wife at least one letter every day.

Paul Webster claims that Antoine continuously longed for something miraculous, and this longing made him attach a mysterious and magic aura to his wife. Sometimes he used to leave their home just to go to a café around the corner, sit there and write a flaming love-letter to her. This makes one think that in his mind she represented someone else, she was some kind of a dream, out of reach.

On one hand, we get the impression that in his letters Antoine was addressing a little child, but on the other hand he probably thought she was stronger than she really was. Perhaps he never quite understood how frightened she was during his dangerous flights. Consuelo was suffering from a serious case of asthma and she had the attacks mostly during the night. She was afraid of being alone and sleeping alone. She had not known that flying would always be number one in Antoine’s life.

Antoine was only asking Consuelo to be the little warm oven of his childhood…

In 1940 France was drawn into World War II. Consuelo’s mother asked her daughter to return to El Salvador for her safety, and she already considered leaving. Then Antoine, once again, with tears in his eyes, begged her to stay in France – or else he would feel unprotected and lose his hold on life. Consuelo decided to stay in France. Antoine wrote her letters and he promised he would never leave her again… and she was on top of the world. She felt she had won back the love of her husband and thanked God for this blessing.

Soon, however, Antonio had to go into exile in the United States and asked his wife to follow him. There she discovered she had to live in a different apartment than her husband, although close enough to see him actively socializing with other women. “Ah, Tonio, such anguish!“

Antoine never admitted the pain he caused, “I need certain freedoms…“ Consuelo’s memoirs, “The comings and goings of my husband-neighbour, certain sounds, certain female voices, certain laughs, certain silences that I perceived through the thin wall made me shake with jealousy, asphyxiating in my solitary existence as a neglected wife.“

Consuelo sunk into depression and went on daily pilgrimages to different churches. She told her husband that she wanted to live further away from him. According to Consuelo’s memoirs he replied, “You are my wife, ma femme chérie, for I cherish you at every hour of the day. You must come to understand me as a mother understands her son. That is how I need to be loved. --- It does me good to have you there with me, not speaking or moving, asking for nothing. It may be that there’s nothing more I can give you, but perhaps you’re the one who can give me something – make me grow, plant your seeds in me, enrich me, make up for what I’m losing so that I can create, so that I can go on with my great poem, the book I want to put my whole heart into.”

They were living together again when Saint-Exupéry wrote The Little Prince in 1942.

Psychoanalytic Approach to the Little Prince

Overall, Consuelo and Antoine’s letters reflect a great confusion. These two souls did not understand the difficulties they shared. It seems that they did not realize, what kind of expectations they had for each other.

“There is no mystery about who is the hero of The Little Prince in which Saint-Exupéry, as the adult pilot, talks with the blond-haired child who was Antoine himself before he left the magic garden at Saint-Maurice,” biographer Webster writes. This is quite obvious. But he continues: “What distinguishes The Little Prince from his other works is the fact that Saint-Exupéry used a story to write of his inner distress over his marriage to Consuelo and the emptiness of liaisons with other women.“

With this I have to disagree.

Consuelo might be the Little Prince’s rose, but under the surface there is a deeper level, which the German psychoanalyst Eugen Drewermann has studied in his book Discovering the Royal Child Within. A Spiritual Psychology of The Little Prince. On this deeper level, where the adventure of the Little Prince actually takes place, the rose is in fact the writer’s mother.

Drewermann examines the picture, where an enormous boa constrictor has swallowed an elephant. He does not see it as childish and funny but thinks it shows how the writer’s mother had sort of ‘gulped down’ Antoine, and the elephant represents how he already as a little child had to be big and strong and support his mother. Mother had lost her husband and needed love but never remarried.

This kind of love must be suffocating to a child, like a “never-ending embryonic state, a revised birth,” Drewermann writes.

This makes one think about an episode that Saint-Exupéry describes at the end of his book, Wind, Sand and Stars. Once, on a train, he had seen a couple with a small child. The writer sat watching the beautiful little child, feeling anxious. He thought there could be a Mozart inside this child, but it was inevitably doomed, because the internal prodigy would not be treated with care and cherished in any way. Mozart is condemned. “In every man, there is a murdered Mozart,” he writes.

If children try to tell adults about their suffering, about the suffocating walls around them, children are not understood, maybe not even listened to. This is how the child looses his confidence in the world of grown-ups. I have dealt with this side of the story of the Little Prince in my book Elämänrohkeuden juurilla (The Fountain of Courage to Live) in the chapter Jää luokseni, Pikku Prinssi (Stay With Me, Little Prince).

Antoine lost his father when he was four years old, according to Drewermann, “in a phase of psychic development in which the bonds, conflicts, and ambivalence between a boy and his mother take on a peculiar intensity anyhow.” The psychotherapist also states that “a certain kind of overindulgence, spoiling, and pampering can make a child just as neurotic as can excessive strictness.”

In the book The Little Prince there are also pictures of a sheep the Little Prince wants to take with him to his star. He insists that the pilot draw a muzzle for the sheep to prevent it from thoughtlessly eating the rose. The Little Prince wants to return to his rose as two different characters: as himself and as the sheep. But the mouth of the sheep has to be shut – to prevent anyone from criticizing his mother.

The Little Prince does not fear even his own death as much as the fact that the poor, defenceless mother could be killed with just one false word. The whole world would die with her and all the stars would be extinguished, Drewermann says.

I wonder what the mother was really like. The rose, at least, is lovable, yet also pretentious and demandingly self-centred and does not bear the slightest draft. And Antoine is after all describing his childhood and the most important person in his life. He wonders how there can be thorns in the rose – how it can cause pain all of a sudden? The behaviour of the mother has apparently been confusing and contradictory.

The symbiosis of the mother and the son would be endangered if the Little Prince had the courage to acknowledge the existence of the thorns, but he does not let anyone else even mention them! If he talked about them “he would cease to be his mother’s dear little prince, the golden royal child,” Drewermann writes.

So the Little Prince constantly has to defend his mother, even from his own observations – “his mother is after all ‘only’ weak – guileless, defenceless, helpless.“ He is forced to assume the heavy role of defending his mother’s honour, which is ultimately the role of the mother’s spouse.

The mother has inconceivable expectations, which make the Little Prince feel guilty. The mother is easily offended by all sorts of things, she blackmails, tries to scare his son by talking about her own death, which is the worst of maternal weapons. “She makes the extravagant, totalitarian demand that he love her boundlessly,” Drewermann says.

Was it the mother’s demand for love that made Saint-Exupéry hate totalitarianism so much, and made him write of people being deprived of their creativity and having been turned into robots? According to Webster he was also terrified of the insidious hold of the western society, which he considered to be as threatening as the Soviet system. And he despised everyone who was not able to create himself an imaginary world, for the everyday world was like a pool full of stagnant water.

The demand for infinite love is also connected with jealousy. “And whenever the suspicion arises that the Little Prince might direct his attention to anything else except his rose, she is always capable of overwhelming him with the guilt feelings of a potential murderer,“ Drewermann writes.

To be able to live with the rose one shouldn’t take its words so seriously, but there is no way a child could be capable of doing so. So, the Little Prince decides to go away, but then an even greater feeling of guilt arises.

There is a lot of critique towards the world of adults in The Little Prince, vanity is criticized too – but not when it comes to the rose. Apparently all of the critique is ultimately triggered by the mother, but the muzzle of censorship suppresses it before it even begins.

Connected to Mother All His Life

Throughout his life Antoine kept in touch with his mother and wrote her numerous letters, which survive to this day. They give an impression of a peculiar dependency between a mother and a son, and their falsetto tone stays the same throughout the years. Drewermann has quoted them in his book; here are some extracts from them:

“Mama, I read your letter again. You seem so sad and weary to me – and then you reproach me for my silence – Mama. But I did write to you! You seem sad to me, and then I get melancholy….I embrace you, just as I love you, my little Mama.” (Letter from the year 1921)

“I put everything in your hands; then you’ll speak with the higher powers, and so everything will go well. I’m now like a very little boy; I fly to you for refuge.” (1923)

“And the slightest thing of yours that belongs to me warms me inside: your shawl, your gloves – they protect my heart.” (1926)

“If you want, I’ll get married…” (1928)

“I’m not quite sure whether I have lived since my childhood.” (1930)

“And still I hope so much that in a few months you can wrap me in your arms in front of your fireplace, my little Mama, my old Mama, my tender Mama. I hope I can tell you everything I think, can discuss everything with you, contradicting you as little as possible…” (1944)

The last letter was written shortly before Antoine’s death, but here too he seems to be assuring that the sheep’s muzzle will stay in its place.

What can be the consequences of a mother-relationship like this? According to Drewermann The Little Prince is a fairy tale but there is no fight with the dragon and the prince does not get the princess at the end. There is no conflict and the situation remains as it is. The consequence is a deep resignation, feelings of guilt and fear, and they will be there throughout the life. There might be also self-contempt for himself for being weak and disdain for others for their imaginary greatness.

Love is dangerous, for from Antoine’s experience it is nothing but being taken into possession, being devoured. Drewermann cites another book by the writer; the ruler of Citadelle says: “…from the moment you are loved, you begin to discover that you have been injured. And to inflict on others, all the better to enslave them, the spectacle of your suffering. To be sure, you are suffering, and it is this very suffering that I dislike; and how can you expect me to admire it?“

Drewermann did not have the memoirs of Consuelo at his disposal yet, but I think they support his views.

Can devouring love be anything other than miserable? This notion branded Antoine’s whole life and marriage. It was impossible for him to see that love is also about needing the other person, reciprocally. With these building blocks he and Consuelo had to put their marriage together and live through it.

Mother and Child Intertwined

Next I will be looking at the fate of Consuelo and Antoine de Saint-Exupéry based on everything I have read. The views and conclusions are my own.

The self-portrait drawn by Antoine at the age of sixteen has been published in Saint-Ecupéry, L’archange et l’ecrivain by Nathalie des Vallières (p. 116). It is heartbreaking in its anxiety.

I think ‘the secret of the mother’ says a lot about the unhappiness of the writer’s life. It is as if Antoine and his mother had been caught in a trap of reciprocal dependency where they both felt omnipotent with the help of each other. They formed some kind of an intertwined coil, an omnipotent duo.

Breaking away from this kind of coil means loosing the feeling of power and safety, falling into great insecurity and becoming aware of one’s own weakness. It is a plunge from the light of heaven into an empty darkness. The feeling of being in control of everything would disappear. It is as if two children were clinging to each other, thinking the other one is the strong mother. However, true growth can only start after they have broken apart.

There must have been something childlike about Antoine’s mother. Otherwise it is hard to explain how she year after year accepted the letters of her grown-up son, endlessly full of babbling and praise, and even protested if she could detect slight changes in that tone.

Shouldn’t a mother kick a son like this on the backside and tell him to take care of his own business and take care of them properly? And to stop cooing?

Apparently the mother’s own narcissism required endless reassurance and support and the son was the one to fulfil the need. The mother was a product of a chain of generations, a victim of her own tragedy. She extended the chain to her children, perhaps mostly to her eldest son Antoine, who was some kind of a ‘messiah child’ for her. From the mother’s point of view she was the child in the ‘coil of omnipotence’, and Antoine was in the role of her new mother.

The mother focused her enormous expectations on her son. Children sense things like this easily. They are loyal and do everything they can to liberate their parents of their nightmares. In this situation Antoine had to jump into boots far too big for him.

The chain of generations broke at Antoine, for he had no children.

This burden was weighing heavily on him all his life. Apparently the childhood situation, the destructive connection of omnipotence – being intertwined with a very needy mother – was always alive inside him. It was constantly consuming his will to live and joy of life, and unconsciously he tried to force his wife to take his mother’s place in this coil of omnipotence.

There is not as much information on the background of Consuelo as of her spouse. She was born in a small village in El Salvador into a big family. Her father was a colonel, who has been characterized as being cold and authoritarian. The people in the village were afraid of him. He had some healing skills, but his methods were cruel and he did not care about the pain he caused.

Undoubtedly Consuelo and Antoine were kindred spirits in many ways. There were features in their marriage that make one think of a union between two children, especially when it comes to financial matters. Consuelo must have been keenly attached to Antoine, for otherwise I doubt she would have agreed to continue the strange relationship time after time.

Antoine is not by any means the only one who carries the memory of a mother’s distressing love deep inside and transfers it to the spouse. Maybe Consuelo resembled Antoine’s mother. However, she was also strong and persistent and was not crushed completely in the turmoil of the difficult years. Antoine kept struggling away from her: the wife was supposed to be the mother who was the refuge and the safety blanket when the son went out with other women.

It Is Painful to Break Away

Would there be a way to break away from this pattern and be free? As I see it, the inner coil of omnipotence would have to be unravelled and the fact that one is no longer the pampered Little Prince would have to be dealt with. This would mean descending from the pedestal of the favourite child to the crowd of ordinary mortals. All of the life’s intimidating uncertainties and limits would have to be faced – without the feeling of controlling them like a young god.

That’s what Antoine ought to have done, and his mother, of course, would have had to do the same on her part, so that she could have stood the separation from her son and supported his independence.

Antoine’s outlook on his existence reminds me of the essay Viscontin Requiemin päätös (The Finale of Visconti’s Requiem) by Mikael Enckell, a Finnish psychoanalyst. Enckell writes about Luchino Visconti’s film L’innocente (Italy 1976), where the main character Tullio Hermil ponders over his relationship with his loved ones and his life in general, trying to achieve the perfect sense of security and to protect himself completely from being left alone. This leads to failure in love because of jealousy, and to failure in life because of death. Tullio Hermil does not want to see this trait in himself, and the cruel result is a dead end and suicide. The alternative would have been to become conscious of this intention and then go on living with this pain.

Antoine could not break away from his childhood and his mother, and the mother could not bear the separation either. A conscious separation would have also required accepting the fact that parting and growing are painful and bound with grief, too.

Antoine would have had to, at last, become aware of his inner conflict with his mother and feel the anger towards her for the pricks of her thorns. Consuelo’s part was to be an extension of the mother, and Antoine tried to break away from Consuelo and in a way revenged the pricks of the rose thorns on her.

Apparently Antoine did not understand how heavily his childhood weighed upon him and his marriage. But neither did the impulsive Consuelo, who in her memoirs describes the events as if they were a part of the literature of her continent and magical realism. The story is close to surrealism, which is not due to the narrative style but the events themselves.

If one does not have the courage to acknowledge a hidden conflict like the one between Antoine and his mother, and to express one’s true feelings, one will also turn into a rose with insidious thorns under the leaves. This is what Antoine was like at least towards his wife.

The way I see it is that in the end everything in The Little Prince is about the writer himself – the Little Prince, the aviator, the alternate personalities living on different stars, the sheep, the rose and probably the fox too, who represents wistful longing for real love, for a good relationship.

The ‘coil of omnipotence’ is not about a good relationship but about something completely different, perhaps about a vacuum of dominance and submission? Is it based on a huge illusion; as if it were possible to stop life the moment when the mother is the whole world and the almighty, who makes the child’s wishes come true? On the mother’s part, there would need to be an illusion of the child being the new mother, who at last will fulfil all her wishes.

If nothing stops this, the illusion and the expectations of fulfilment of wishes will remain there through the life, until the fantasizing finally is interrupted by death. As the aeroplane falls into the Mediterranean Sea, the inner pain stops at last.

Wistful End

Many people have written about Antoine de Saint-Exupéry in an admiring tone that he is still showing us the way.

What kind of way?

Again, I refer to the biography by Paul Webster. The book tells us how Antoine’s little brother François died of rheumatic fever at the early age of 14. He knew he was going to die, but did not grieve over it. On his very last minutes he said to his mother that he thought he would be happier where he was going, for “certain things I have seen or guessed at are too ugly to bear.“

Antoine took a picture of his dead brother and carried it with him all his life.

Antoine was self-destructive and played depressed games with death. In the main character of his first book, we can already detect dejection and indifference about staying alive. Antoine’s flying career included many emergency landings and crashes that were partially caused by recklessness, insufficient preparations or an error in orienteering. The knowledge of having caused the death of other people also added to his emotional burden.

Saint-Exupéry was keen to take part in the battles of the Second World War as a pilot. In the spring of 1943 he left the United States to join the air force in Africa. He was too old, his health was poor after several accidents, and the flights demanded huge efforts of him. The military commanders actually tried to think of ways to make him give up the active service, but he obstinately insisted on going on new, dangerous reconnaissance flights, including the one that was to be his last.

Webster quotes the writer’s close friend Leon Werth. According to him Antoine could not sustain a mood of happiness for long; “He was loyal to everything except happiness.”

“In 1930, writing to his mother from Buenos Aires, he told her that he had learnt of the immensity of life not from the Milky Way, the skies or the sea, but in the spare bed of her room where he slept when he was unwell as a child,” writes Webster. The last letter to the mother was dated only a few days before the son died, and that too expressed the Antoine’s nearly lifelong pain of always having had to go to sleep without a kiss goodnight.

He tried to impose the role of the mother also on Consuelo throughout their marriage. “Dear Consuelo, be my protection. Make me a mantle of your love”, he wrote a few days before his death.

The last quote is from Consuelo’s memoirs.

When he left his wife for the last time Antoine said, “Give me your handkerchief so I can write the next part of The Little Prince on it. At the end of the story, the Little Prince will give this handkerchief to the Princess. You’ll never again be a rose with thorns, you’ll be a dream princess who always waits for the Little Prince. --- My home is in your heart, and I will be there forever.“


Drewermann, Eugen: Discovering the Royal Child Within. A Spiritual Psychology of “The Little Prince”. Crossroad, New York 1993.

Enckell, Mikael: Peiliin kirjoitettu. Suomen elokuva-arkisto, Helsinki 1988.

Hendrix, Harville: Getting the Love You Want: A Guide for Couples. Henry Holt and Company, New York 1988.

Pohjanmies, Hannele: Elämänrohkeuden juurilla. Kirjapaja, Helsinki 2002.

Pratt, Hugo: Saint-Exupéry. Le dernier vol. Préface de Frédéric d’Agay. Casterman, Tournai 1994.

Saint-Exupéry, Antoine de: The Little Prince. Harcourt Brace & Company, New York 2003 (first printed in 1943).

Saint-Exupéry, Consuelo de: Mémoires de la rose. Préface d’Alain Vircondelet. Plon, Paris 2000.

Saint-Exupéry, Consuelo de: The Tale of the Rose. Random House Trade Paperbacks, New York 2003.

Vallières, Nathalie des: Saint-Exupéry, L’archange et l’écrivain. Gallimard, Paris 2006.

Webster, Paul: Antoine de Saint-Exupéry. The Life and Death of the Little Prince. Papermac, London 1994.

Webster, Paul: Consuelo de Saint-Exupéry. Das Leben der Rose des “Kleinen Prinzen”. Berlin: List Taschenbuch, Berlin 2007.

Vaarallinen rakkaus

Consuelo ja Antoine de Saint-Exupéry

(Julkaistu Psykoterapia-lehdessä 3/2006)

Antoine de Saint-Exupéryn kirjaa ’Pikku Prinssi’ on nimitetty aikakautemme saduksi. Sen kirjoittaja jäi kuolemansa jälkeen elämään myyttinä. Ihannoitu kuva sisälsi särön joka sai lisävalaistusta, kun hänen puolisonsa Consuelon muistelmat muutama vuosi sitten tulivat päivänvaloon; puolisoiden välinen kirjeenvaihto on myös julkaistu osittain. Kirjailijan persoonallisuus oli ristiriitainen. Hän ei koskaan halunnut kasvaa aikuiseksi vaan lapsuus ja äiti pitivät häntä loputtomasti otteessaan. Hänen puolisonsa joutui olemaan äidin jatke, josta kirjailija yritti irtautua. Consuelo saattoi olla Pikku Prinssin ruusu, mutta psykoanalyytikko Eugen Drewermannin mukaan syvemmällä tasolla ruusu on kirjailijan äiti. Tämän ruusun piikkien pistot Antoine kenties kosti vaimolleen. Heidän avioliitossaan eli ratkaisematon riippuvuus Antoinen ja tämän äidin välillä. Tätä heijastavat myös pojan kirjeet äidilleen. Esiintyykö sama falsetti sävy myös kirjailijan ja hänen vaimonsa kirjeenvaihdossa? Irtautuminen äidistä ei jostain syystä ollut Antoinelle mahdollista, ei myöskään oman tilanteensa tiedostaminen. Sisäinen ristiriita painoi kirjailijaa ja teki hänestä itsetuhoisen. ’Pikku Prinssin’ kettu puhuu haikeasti ystävyydestä, todellisen rakkauden kaipuusta, mutta Saint-Exupéryn elämässä toteutui kuolemanfantasia.

Ilta Buenos Airesissa Argentiinassa vuonna 1930. Kaunis nuori nainen on lähdössä kotiin juhlista hotellissa. Eteisessä hänet pysäyttää tumma kookas mies, joka painaa hänet karhumaisella otteella istumaan suureen nojatuoliin ja tarkastelee häntä kuin eksoottista kukkaa. Paikalle rientää ystävä, joka tuntee molemmat ja esittelee innoissaan heidät toisilleen. ”Hän on juuri se joka teidän pitikin tavata. Minähän lupasin teille laivalla että esittelisin teille lentäjän josta te eittämättä pitäisitte, koska hän rakastaa Latinalaista Amerikkaa yhtä paljon kuin te…”

Lentäjä on ranskalainen kirjailija Antoine de Saint-Exupéry, ja nainen El Salvadorissa syntynyt Consuelo Suncin de Sandoval. Impulsiivisesti Saint-Exupéry pyytää naisen ja tämän ystävät mukaansa lennolle, jonka aikana hän huimapäisesti vaatii saada suudelman – muuten hän syöksisi koko koneen mereen, hän pysäyttää jo moottorin. Saman tien alkavat hänen pitkät, kiihkeät kirjeensä Consuelolle, ja tuota pikaa hän myös pyytää naista puolisokseen.

Neljätoista vuotta myöhemmin lentäjä syöksyy koneineen Välimereen, itsetuhoisena, raskasmielisenä, avioliiton myrskyisten vuosien jälkeen, joista pariskunta on viettänyt miltei puolet erossa. Lopussa he jälleen asuivat yhdessä ja tällöin Saint-Exupéry kirjoitti tunnetuimman kirjansa ’Pikku Prinssi’. Hän tunnusti kirjoittaneensa sen ”Consuelon suurten liekkien loimussa”, Consuelo oli Pikku Prinssin ruusu. Mitä heille oli tapahtunut?

Kaksi kulttuuripersoonaa

Antoine de Saint-Exupéry (1900-1944) toimi lentäjänä useissa eri maissa, Ranskassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Hän julkaisi kuusi kirjaa, joista ’Pikku Prinssin’ lisäksi on suomennettu romaanit ’Yölento’ ja ’Siipien sankarit’. Hänen teoksensa sisältävät filosofista pohdiskelua elämästä, vaikka niissä puhutaankin paljon lentämisestä.

Saint-Exupéry oli värikäs ja valloittava mutta myös ristiriitainen persoona. Hän katosi tiedustelulennolla Välimerellä heinäkuussa 1944 eikä häntä koskaan löydetty. Hän jäi elämään legendana, kuolemaan syöksyneenä Pikku Prinssinä, jonka henkilökuva muodostui myytin kaltaiseksi.

Tähän myyttiin ei ole ollut helppoa yhdistää hänen puolisoaan ja heidän tarinansa outoja vaiheita, ja elämäkerroissa Consueloa onkin usein kohdeltu vähätellen. Osa heidän kirjeenvaihdostaan ja Consuelon muistelmat ovat vasta 2000-luvulla tulleet päivänvaloon, ja niiden perusteella on piirtynyt vähitellen uudenlainen kuva.

Consuelo Suncin de Sandoval (1901-1979) oli syntynyt El Salvadorissa. Hän oli ollut naimisissa tunnetun guatemalalaissyntyisen kirjailijan Enrique Gomez Carrillon kanssa ja jäänyt leskeksi vuonna 1927. Pariskunta oli liikkunut Pariisin taiteilijapiireissä, sillä Gomez Carrillo toimi siellä Guatemalan suurlähettiläänä ja Argentiinan konsulina.

Consuelo oli synnynnäinen tarinankertoja ja taiteilija itsekin. ”Te olette suuri runoilija, Consuelo. Te voisitte olla parempi kirjailija kuin teidän miehenne, jos sitä tahtoisitte”, kirjoitti Saint-Exupéry. Consuelo harrasti kuvanveistoa ja oli näkyvä hahmo, ”elsalvadorilainen pieni tulivuori, joka levitti hehkunsa Pariisin kattojen ylle”. Hänen mielikuvituksensa lensi eikä hänen muuntuvista tarinoistaan voinut aina tietää, mikä oli totta, mikä tarua.

Consuelo kuvaa kotimaataan tulivuorten ja ruusujen maaksi, mikä tuo mieleen Pikku Prinssin tähden. Tuolla tähdellä tosin saattoi olla myös baobabin taimia, jotka taas kasvavat Afrikassa, maanosassa, missä Antoine de Saint-Exupéry niin paljon lensi aavikon yllä.

Lapsuuden suuri voima

’Pikku Prinssin’ kirjoittajasta ei voi puhua puhumatta myös hänen lapsuudestaan, Pikku Prinssin todellisesta valtakunnasta. Antoinen synnyinkoti oli Saint-Mauricen linna Ranskassa Lyonin lähistöllä, ja hän oli lapsena vaaleatukkainen niin kuin Pikku Prinssikin. Antoine menetti isänsä ollessaan vasta 4-vuotias. Hänen äitinsä odotti tuolloin viidettä lastaan. Antoinella oli veli ja kolme sisarta, ja yhdessä he leikkivät linnassa ja sen puutarhassa loputtomia mielikuvitusleikkejään.

Antoinen äiti, Saint-Exupéryn kreivitär Marie de Fonscolombe (1875-1972), jäi leskeksi vain kahdeksan vuoden avioliiton jälkeen. Linnan asujaimisto oli naisvoittoinen, siellä oli serkkuja, tätejä, kotiopettajattaria ja lastenhoitajia. Vanhin poika Antoine nousi äidin maailmassa erityisasemaan samoin kuin äitikin Antoinen maailmassa, äitihän täytti myös isän paikan. Mariesta tiedetään, että hän oli hyvin harras katolilainen ja omisti uhrautuvasti elämänsä muiden ihmisten sekä kirkon hyväksi. Ehkä hän oli myös ristiriitainen - hän oli keimaileva mutta luki silti lapsilleen ääneen Raamattua.

Äidistä tuli Antoinen elämän ohjaava voima ja hän säilytti asemansa loppuun saakka. ”Saint-Exupéryn usein epäonnistuneita valintoja ja jatkuvaa epäröintiä ei voida ymmärtää pohtimatta hänen äitinsä vaikutusta”, kirjoittaa elämäkerran kirjoittaja Paul Webster.

Antoine ei kuitenkaan omaksunut äitinsä uskonnollisuutta. Äidin vastustuksen saattelemana hän myös ryhtyi lentäjäksi - vain ilmassa hän saattoi tuntea itsensä vapaaksi. Hän kokeili useita muitakin ammatteja, onnistumatta niissä juurikaan. Hän lensi postilentoja pohjois- ja Länsi-Afrikkaan ja vuonna 1929 siirtyi Argentiinaan lentoyhtiö Aéropostale Argentinan johtoon. Hän rakastui Etelä-Amerikan aavoihin maisemiin ja vuonna 1930 myös Consueloon.

Keväällä 1931 Antoine matkusti Consuelon kanssa Ranskaan. Saint-Exupéryn kirja ’Yölento’ herätti siellä huomiota ja sai samana vuonna merkittävän Prix Femina -palkinnon. Tästä alkoi kuitenkin pariskunnan elämässä vaikea vaihe. Kirjailijalle alkoi sataa kutsuja ja haastattelijoita ja innokkaita ihailijattaria alkoi pyöriä tämän ympärillä. Lentäjänuralla sattui takaiskuja, ja kohtalokasta oli sekin, että Antoinen äiti joutui rahavaikeuksien takia myymään Saint-Mauricen linnan, jota poika ei siis koskaan saanut periä.

Kirjailija oli ihastuttava ja mahdoton

On pakko ajatella, että myytti Antoine de Saint-Exupérystä esittää hänet ihannoidussa ja yksipuolisessa valossa. Kuva ei tosin enää ole niin säteilevä kuin aiemmin. Kirjailijan elämäkerrassa vuodelta 2002 Paul Webster nimittää tätä ”yliherkkyydestään, ahdistuksestaan ja sairaalloisesta mielikuvituksestaan tunnetuksi kirjailijaksi.”

Ristiriidat heijastuivat varsinkin Antoinen ihmissuhteisiin.

Websterin mukaan Antoine sai koko elämän ajan monin tavoin kärsiä siitä luonteenomaisesta piirteestään, että ei voinut hyväksyä aikuisten arvomaailmaa. Tämä näkyy selvimmin ’Pikku Prinssissä’, jossa surraan sitä, miten siirtyminen aikuisuuteen tukahduttaa lapsuuden ainutlaatuisen tunnelman. Antoine ei halunnut kasvaa aikuiseksi, mikä näkyi mm. siinä, että hän pitkään piti äitiään ja muita sukulaisiaan ikuisena rahalähteenä.

Ystäviään kohtaan kirjailija oli uskollinen mutta myös hyvin vaativa. Usein hän soitti keskellä yötä ja vaati keskustelukumppania. Puhelimeen hän tarttui yhtä usein kuin sytytti tupakan – hän oli ketjupolttaja – ja sai aikaan suunnattomia puhelinlaskuja. Hän tarvitsi loputtomasti seuraa ja yleisöä. Mielenliikkeiltään hän oli arvaamaton. Hän saattoi yhtäkkiä vaipua murjotukseen tai suuttua silmittömästi. Oleellista oli myös siivottomuus ja sekasorto hänen vaatteissaan ja tavaroissaan; järjestyksessä olivat vain paperit.

Vielä 40-vuotiaanakin Saint-Exupéry saattoi Websterin mukaan käyttäytyä kuin hemmoteltu lapsi. Hänen vierailtuaan elokuvaohjaaja Jean Renoirin luona Hollywoodissa ohjaaja sanoi, että hän oli henkilönä ihastuttava mutta vieraana mahdoton. Kirjailija oli joutunut vierailun aikana sairaalaan ja Renoir joutui toimimaan hänen tulkkinaan mm. silloin, kun hän vaati että hänen ruoka-annoksistaan poistettaisiin porkkanat, koska niiden väri teki hänet surulliseksi.

Oman lukunsa muodostaa Antoinen suhtautuminen naisiin. Hän ei koskaan onnistunut löytämään äitinsä veroista naista, sillä äitihän oli täydellinen, lämmin ja uhrautuva. Ongelma näkyy jo ensimmäisessä kirjassa ’Courrier Sud’ (’Postia etelään’) vuodelta 1929, missä päähenkilö, lentäjä, yrittää saada naisen luopumaan omasta elämäntavastaan ja omistautumaan yksin lentäjälle; tämä olisi ollut onnellinen vain täysin alistuvan naisen kanssa.

Naisen piti olla pieni ja vähäpuheinen

Saint-Exupéryn kirjoista on sanottu, että niistä on turha hakea kohtia, joissa edes tapailtaisiin todellista dialogia naisen ja miehen kesken.

Sama nousee mieleen, kun lukee otteita kirjailijan ja hänen puolisonsa välisestä kirjeenvaihdosta. Siitä löytää ylistystä, suuria rakkaudentunnustuksia ja lupauksia ikuisesta yhteenkuulumisesta, mutta sävyssä on vähän väliä jotakin sellaista kuin puhuttaessa pienelle lapselle.

Olisiko Consuelo voinut luopua omasta elämäntavastaan ja muuttua täysin alistuvaksi? Hän oli boheemi ja hänellä oli paljon taiteilijaystäviä. Hänkin saattoi olla impulsiivinen, mutta ei ehkä samassa mitassa kuin Antoine. Kerrankin kirjailija päätti tuoda laivassa Etelä-Amerikasta Ranskaan puuman, mutta eläimestä oli pakko luopua jo kesken matkan. ”Oliko Antoine harkinnut Consuelon kohtaloa yhtä vähän yrittäessään ’kesyttää’ hänet ja sitoa avioliiton liekaan?” kysyy elämäkerran kirjoittaja Webster.

Consuelon ja Antoinen liitto kesti katkeilevana kirjailijan kuolemaan saakka. Antoinen mielestä rakkaudessa kahden ihmisen olisi pitänyt täysin omistautua toisilleen, mutta todellisuudessa hän itse ei pystynyt omistautumaan. Silti hän oli mustasukkainen ja tyrannimainen ja vaati Consueloa tottelemaan pienintäkin vihjaustaan. Elämä hänen kanssaan oli täynnä odotusta; Consuelon muistelmien esipuheessa sanotaan: ”Alusta loppuun kirja on kertomus miehestä joka lähtee, pakenee, väistää, tarttuu taas kiinni, häipyy ja palaa ja etsii itseään silti itseään löytämättä.”

Ja taustalla häälyy aina holhoava äiti. Tämä oli miniälleen usein mustasukkainen, vaikka Antoine kerran toisensa jälkeen vakuutti, että Consuelo oli vasta toisella sijalla hänen elämässään äidin jälkeen. Muistelmissaan Consuelo ei kuitenkaan kertaakaan arvostele anoppiaan, päinvastoin.

Antoinen äidin lailla Consuelo oli uskonnollinen ja kävi usein kirkossa rukoilemassa. Ehkä hänessä oli myös samaa lapsenomaisuutta, jota Mariessakin on täytynyt olla. Hän kirjoittaa Antoinesta muistelmissaan (joista seuraavat lainaukset ovat peräisin):

”Miksi minun lapsensieluni antautui houkuttelulle, kun hän lupasi sille pilviä ja huomisia sateenkaarella? -- Häntä eivät sitoneet mitkään muut aikataulut kuin rajuilmat pilvissä ja myrsky sydämessä.”

Seurustelun alkuvaiheessa taas Antoine kirjoitti: ”Te olette minun vapauteni, te olette maa jossa haluan asua koko elämäni.”

Ja myöhemmin Consuelo: ”Minä kuuntelen askeleitanne aivan yhtä mieluusti kuin teidän Bachianne. Niiden ääni puhuttelee minua ja kertoo mistä elämässä on kyse. Te olette minun diskantti- ja bassoavaimeni.”

Antoine: ”…mutta teidän ei pidä olla heiveröinen pienokainen, joka vain itkeä tuhrustaa ja vahtaa suojelijaansa ahdistuneena ja kyynelet silmissä. Minun kun on pakko lähteä, lähteä ja aina vain lähteä…”

Ja Consuelo kuvaa: ”Hän oli minun tähteni, hän oli minun kohtaloni, minun elämäni tarkoitus, sen usko ja loppu.”

Mutta sitten Antoine: ”Naiset eivät koskaan haluakaan ymmärtää miehiä!”

Avioliitto rakoili

Antoine lähti yhä useammin ja yhä pitemmiksi ajoiksi. Aluksi ihailijattarien kanssa ulos syömään ja juhlimaan. Ystävät kansoittivat usein heidän kotinsakin ja juhlat jatkuivat myöhään yöhön. Consuelo toimi emäntänä mutta alkoi väsyä ja tulla mustasukkaiseksi. Antoine moitti häntä ja riidat repivät liittoa.

Consuelo oli ollut avioliiton solmimisen aikoihin sangen varakas. Hän omisti muun muassa El Mirador-nimisen huvilan Nizzan lähellä. Huvila oli kaunis ja muistutti ennemminkin pientä palatsia, ja Antoine oli siellä kirjoittanut Yölennon loppuun. Pariskunnan elämäntyyli oli kuitenkin sellainen, että Consuelon omaisuus hupeni hyvin nopeasti. Consueloa on arvosteltu siitä että hän juhli ja osti kauniita vaatteita – mutta entä sitten hänen puolisonsa? Tämä halusi ajaa kalliilla urheiluautolla ja osteli lentokoneita.

Kun Consuelon varat loppuivat, Antoine alkoi yhä enemmän viettää aikaa Nelly de Vogüén kanssa, joka oli varakas perijätär. Nelly oli Antoinen ymmärtäjä ja rakastajatar elämän loppuun saakka. Hän ei ollut ainoa, sillä ihailijattaria riitti, ja Antoinen ihailun tarve oli loputon.

Vuodesta 1938 pariskunta asui enimmäkseen erillään ja molemmilla oli muita rakkaussuhteita. Antoine oli ristiriitainen ja välillä halusi asua vaimonsa kanssa – ja seuraavassa hetkessä taas perui päätöksensä. Välillä Consuelo asui maaseudulta vuokratussa talossa, jossa Antoine usein vieraili. Kirjailijan asunto Pariisissa oli varattu muiden naisten kanssa seurusteluun. Samoja vapauksia hän ei halunnut suoda vaimolleen, vaan karkotti tämän miesystävät, jos seurustelu alkoi näyttää vakavalta.

Pariskunta ei päässyt irti toisistaan, ja aina Antoinen lento-onnettomuuksienkin jälkeen Consuelo kutsuttiin paikalle miestä hoitamaan ja rauhoittamaan. Eron vuosien aikana Antoine sanoi moneen kertaan, että ei voinut lakata rakastamasta vaimoaan. Hän kirjoitti tälle pitkiä kirjeitä, mikä aiheutti harmistumista hänen naisystävissään. Kirjeissä hän toisaalta anoi sovintoa, toisaalta moitti Consueloa loputtomasti siitä, että tämä ei ollut täysin omistautunut miehelleen ja tämän työlle. Viimeisten elinvuosiensa aikana Antoine kirjoitti vaimolleen vähintään kirjeen päivässä.

Paul Websterin mukaan Antoine kaipasi jotakin ihmeellistä ja tämä kaipaus sai hänet ympäröimään vaimonsa salaperäisellä ja maagisella auralla. Kirjailija saattoi lähteä pois vaimonsa luota vain mennäkseen kulman taakse kahvilaan kirjoittamaan tälle hehkuvaa rakkauskirjettä. Mieleen tulee väistämättä, että vaimo edusti miehensä mielessä jotakuta toista, haavekuvaa, joka oli saavuttamaton.

Toisaalta Antoine kirjeissään puhui vaimolleen kuin pienelle lapselle, toisaalta taas ilmeisesti piti tätä vahvempana kuin tämä olikaan. Hän ei ehkä koskaan käsittänyt, miten paljon Consuelo pelkäsi miehensä hengen puolesta tämän vaarallisilla lennoilla. Consuelolla oli vaikea astma, ja kohtaukset tulivat usein öisin. Hän pelkäsi yksin jäämistä ja yksinäisiä öitä. Hän ei ollut tiennyt, että lentäminen olisi Antoinen elämässä aina etusijalla.

Antoine vain pyysi Consueloa muuttumaan hänen lapsuutensa pieneksi kamiinaksi…

Vuonna 1940 Ranska joutui mukaan sotaan. Consuelon äiti pyysi tytärtään turvaan El Salvadoriin ja tämä harkitsikin lähtöä. Silloin Antoine taas rukoili kyynelsilmin puolisoaan jäämään Ranskaan – muuten hän tuntisi jäävänsä ilman suojelusta ja menettäisi otteen elämään. Hän kirjoitti kirjeitä, joissa lupasi, ettei enää koskaan lähtisi Consuelon luota… ja Consuelo oli onnensa kukkuloilla: hän tunsi voittaneensa takaisin miehensä rakkauden, kiitti Jumalaa tästä armosta ja jäi Ranskaan.

Pian Antoine kuitenkin joutui lähtemään maanpakoon Yhdysvaltoihin ja kutsui vaimonsa luokseen. Tämä saikin todeta, että joutui asumaan eri asunnossa kuin miehensä, tosin niin lähellä, että sai seurata tämän vilkasta seurustelua muiden naisten kanssa. ”Voi, Tonio! Voi sitä ahdistusta!”

Antoine vähätteli: ”Minä tarvitsen tiettyjä vapauksia…” Consuelon muistelmat:

”Aviomies-naapurini menemiset ja tulemiset ja tietty metelöinti ja tietyt naisäänet, tietyt naurut ja hiljaiset hetket, jotka ylsivät tietoisuuteeni väliseinän läpi, saivat minut vapisemaan mustasukkaisuudesta ja minusta tuntui, että tukehtuisin hylätyn puolison yksinäisyyteen.”

Consuelo vaipui depressioon ja kävi päivittäin pyhiinvaellusmatkoilla kirkossa. Hän ilmoitti miehelleen, että halusi muuttaa kauemmas asumaan, ja tämä vastasi:

”Te olette minun vaimoni, minun rakas vaimoni, sillä minä hellin teitä sydämessäni vuorokauden jokaisena hetkenä. Teidän pitää oppia ymmärtämään minua niin kuin äiti poikaansa. -- Te teette minulle hyvää ihan vain pelkästään olemalla paikalla puhumatta ja liikkumatta ja mitään pyytämättä. Voi olla että minulla ei ole enää mitään annettavaa teille. Mutta voi myös olla että te voitte vielä antaa jotakin minulle, viljellä minua, kylvää, rikastuttaa ja korvata jollakin sen mitä minä menetän vain voidakseni luoda, jatkaa suuren runoni kirjoittamista, sen kirjan kirjoittamista johon haluaisin vuodattaa koko sydämeni.”

Lopulta he jälleen muuttivat yhteen ja asuivat yhdessä silloinkin, kun Saint-Exupéry kirjoitti ’Pikku Prinssin’ vuonna 1942.

Psykoanalyytikon näkemys Pikku Prinssistä

Kaikkiaan pariskunnan kirjeet kuvastavat suurta hämmennystä; puolisot eivät ymmärtäneet keskinäisiä vaikeuksiaan eivätkä sitä, mitä toinen oikein toiselta odotti.

”Pikku Prinssi on Antoine sellaisena kuin hän oli lapsuudessaan Saint-Mauricen linnassa”, kirjoittaa elämäkerran kirjoittaja Webster. Tämä lienee selvää. Hän jatkaa kuitenkin: ”Kirja kertoo sisäisestä tuskasta, joka johtui avioliitosta Consuelon kanssa ja irrallisista suhteista muihin naisiin.”

Tästä täytyy olla eri mieltä.

Consuelo saattaa olla Pikku Prinssin ruusu, mutta pinnan alla on syvempi taso, jota saksalainen psykoanalyytikko Eugen Drewermann on tutkinut kirjassaan ’Vain sydämellä näkee hyvin’. Tällä syvällä tasolla, jolla Pikku Prinssin seikkailu todella liikkuu, ruusu onkin kirjailijan äiti.

Drewermann tarkastelee ’Pikku Prinssi’ -kirjan kuvaa, jossa boakäärme on nielaissut elefantin. Hän ei näe sitä lapsellisena ja hassuna, vaan hänestä se kuvaa sitä, miten kirjailijan äiti oli ikään kuin ahmaissut sisäänsä Antoinen, ja elefantti kuvastaa sitä miten tämä jo pienenä joutui olemaankin suuri ja tukemaan äitiään. Äiti oli menettänyt puolisonsa ja kaipasi rakkautta, mutta ei koskaan solminut uutta avioliittoa.

Tällaisen rakkauden on täytynyt tuntua lapsesta tukahduttavalta, kuin ”loputtomalta sikiötilalta, peruutetulta syntymältä”, kirjoittaa Drewermann.

Tästä tulee mieleen tapaus, jota Saint-Exupéry kuvaa teoksensa ’Siipien sankarit’ lopussa. Hän oli junamatkalla nähnyt pariskunnan, jolla oli mukanaan pieni lapsi. Kaunista pientä lasta katsellessaan kirjailija tunsi ahdistusta siitä, miten tämän lapsen sisällä voisi olla Mozart, mutta se on vääjäämättä tuomittu, koska sitä ei kuitenkaan kohdella vaalien ja hoivaten. ”--jokaisessa ihmisessä piilee murhattu Mozart”, Saint-Exupéry kirjoittaa.

Jos lapsi yrittää kertoa aikuisille kärsimyksestään, tukahduttavista seinistä ympärillään, lasta ei ymmärretä eikä ehkä edes kuunnella. Tällöin lapsi menettää luottamuksen aikuisten maailmaan. Tätä puolta Pikku Prinssin tarinassa olen käsitellyt kirjassani ’Elämänrohkeuden juurilla’ luvussa ’Jää luokseni, Pikku Prinssi’.

Antoine menetti isänsä 4-vuotiaana, Drewermannin mukaan kehityskautena, jota äidin ja pojan suhteessa erityisesti leimaavat sitoutuminen, ambivalenssi ja konfliktit. Psykoanalyytikko toteaa myös, että tietynlainen ylihuolehtivuus, hemmottelu ja hellittely voivat vaikuttaa lapseen yhtä neurotisoivasti kuin yletön ankaruus ja kovuus.

Kirjassa on kuvia myös lampaasta, ja Pikku Prinssi vaatii lentäjää piirtämään sille kuonokopan, jotta se ei ajattelemattomuuksissaan söisi ruusua. Pikku Prinssi haluaa palata ruusunsa luo kahdessa hahmossa: omana itsenään sekä lampaana. Mutta lampaan suu on suljettava – kritiikki äitiä kohtaan on tiukasti estettävä.

Pikku Prinssi ei pelkää edes omaa kuolemaansa niin paljon kuin sitä, että suojattoman ruusun – siis äitiparan – voisi tappaa yhdellä ainoalla sanalla; hänen mukanaan kuolisi koko maailma ja kaikki tähdet sammuisivat, toteaa Drewermann.

Millainen äiti on mahtanut olla? Ruusu ainakin on toisaalta rakastettava, toisaalta teeskentelevä ja vaativan itsekeskeinen, eikä siedä pienintäkään vetoa. Ja Antoinehan kuvaa lapsuuttaan ja sen tärkeintä ihmistä. Hän ihmettelee, miten ruusussa voi olla piikkejä – miten se yllättäen voikin tehdä kipeää? Äidin käytös on ilmeisesti ollut hämmentävää ja ristiriitaista.

Äidin ja pojan symbioosi olisi vaarassa, jos Pikku Prinssi uskaltaisi myöntää piikkien olemassaolon, mutta hän ei anna kenenkään muunkaan puhua niistä! Jos hän itse puhuisi niistä, ”hän ei enää olisi äitinsä ’rakas pikku prinssi’, kullanmuru ja kuninkaan lapsi”, Drewermann kirjoittaa.

Niinpä Pikku Prinssi joutuu jatkuvasti selittelemään ja puolustelemaan äitiään, jopa omalle itselleenkin – ”Äiti on vain heikko, vilpitön, suojaton, avuton.” Hän joutuu raskaaseen rooliin puolustamaan äitinsä kunniaa, siis viime kädessä äidin puolison rooliin.

Äidin taholta tulee käsittämättömiä odotuksia, jotka saavat Pikku Prinssin tuntemaan syyllisyyttä. Äiti loukkaantuu herkästi milloin mistäkin ja kiristää ja uhkailee jopa omalla kuolemallaan, joka on pahin äidillisistä aseista. Totalitaarisesti ja kohtuuttomasti äiti vaatii rajatonta rakkautta.

Aiheuttiko äidin rakkauden vaatimus viime kädessä sen, että Saint-Exupéry niin paljon inhosi totalitarismia ja kirjoitti siitä, että ihmiseltä on riistetty luomisvoima, ihmisistä on tehty robotteja? Websterin mukaan hän kammosi myös länsimaisen yhteiskunnan salakavalaa otetta, jota piti yhtä uhkaavana kuin neuvostojärjestelmää. Ja halveksi kaikkia, jotka eivät pystyneet luomaan itselleen mielikuvitusmaailmaa, sillä arkimaailma oli kuin seisovaa vettä täynnä oleva lammikko…

Rajattoman rakkauden vaatimukseen liittyy myös mustasukkaisuus. ”Jos herää pieninkin epäilys siitä, että Pikku Prinssi voisi suunnata huomionsa johonkin muuhun kuin ruusuunsa, tämä on heti valmis kuormittamaan hänet potentiaalisen murhaajan syyllisyydentunteilla”, kirjoittaa Drewermann.

Jotta ruusun kanssa voisi elää, sitä ei pidä ottaa kovin vakavasti, mutta tähän lapsi ei mitenkään voi pystyä. Niinpä Pikku Prinssi päättää lähteä pois, mutta siitä seuraa vielä pahempi syyllisyys.

Kirjassa on paljon kritiikkiä aikuisten maailmaa kohtaan, turhamaisuuttakin arvostellaan – mutta ei ruusun kohdalla. Ilmeisesti kaikki kritiikki on perimmältään äidin aiheuttamaa, mutta sensuurin kuonokoppa tukahduttaa sen alkuunsa.

Äidin merkitys säilyi läpi elämän

Koko elämänsä ajan Antoine piti jatkuvaa yhteyttä äitiinsä ja kirjoitti tälle lukuisia kirjeitä, jotka ovat aikojen kuluessa säilyneet. Ne kertovat erikoislaatuisesta riippuvuudesta äidin ja pojan välillä ja niiden sävy kulkee falsetissa eikä muutu vuosien kuluessa mitenkään. Drewermann on lainannut niitä kirjassaan, seuraavassa katkelmia:

”Äiti, luen vielä kerran kirjettäsi. Tunnut minusta niin surulliselta ja väsyneeltä – ja moitit minua vaikenemiseni takia – äiti: mutta minähän olen kirjoittanut! … Minä syleilen Sinua niin kuin Sinua rakastan, pieni äitini.” (Kirje vuodelta 1921)

”Jätän kaiken Sinun käsiisi; Sinä puhut sitten korkeammille voimille, ja kaikki sujuu hyvin. Minä olen nyt kuin ihan pieni poika; minä pakenen Sinun luoksesi.” (1923)

”Pieninkin esine, joka kuuluu Sinulle, lämmittää minua sisäisesti: Sinun saalisi, Sinun hansikkaasi – ne varjelevat sydäntäni.” (1926)

”Jos Sinä haluat, menen naimisiin…” (1928)

”En ole aivan varma, olenko elänyt lapsuuteni jälkeen.” (1930)

”Ja kuitenkin toivon hartaasti, että muutaman kuukauden sisällä voit kamiinan tulen kajossa sulkea minut syliisi, pieni äitini, minun vanha äitini, minun hellä äitini; minä toivon, että voin sanoa Sinulle kaiken, mitä ajattelen, että voin puhua kaikesta Sinun kanssasi, ja minä vastustan Sinua mahdollisimman vähän…” (1944)

Viimeinen kirje on kirjoitettu vähän ennen Antoinen kuolemaa, mutta siinäkin hän tuntuu vakuuttavan, että lampaan kuonokoppa pysyy paikoillaan.

Mitä tällaisesta äitisuhteesta voi seurata? Drewermannin mukaan ’Pikku Prinssi’ on satu, jossa taistelua lohikäärmettä vastaan ei tulekaan eikä prinssi saa prinsessaa. Konfliktia ei synny ja tilanne jää ennalleen. Seuraa syvä resignaatio, syyllisyydentunteita ja pelkoa, jotka seuraavat koko elämän. Lopulta seuraa myös halveksunta itseä kohtaan oman heikkouden takia ja muita kohtaan heidän kuvitellun suuruutensa vuoksi.

Rakkaus on vaarallista, sillä Antoinen kokemuksen mukaan se on pelkkää omistukseen ottamista, ahmaistuksi tulemista. Drewermann siteeraa muuatta kirjailijan toista teosta; ’Citadellen’ hallitsija sanoo seuraavaa: ”Siitä hetkestä alkaen kun teitä rakastaa, alatte esiintyä loukkaantuneina. Ja näytellen kärsimyksiänne te piinaatte toisia, jotta voisitte orjuuttaa heitä yhä paremmin.”

Drewermannilla ei ollut vielä käytettävissään Consuelon muistelmia, mutta mielestäni ne tukevat hänen näkemyksiään.

Voiko ahmaiseva rakkaus olla muuta kuin onnetonta? Tämä käsitys leimasi Antoinen koko elämää ja avioliittoa. Hänen oli mahdoton nähdä, että rakkaus on myös toisen tarvitsemista, molemminpuolisesti. Näillä rakennuspuilla hän ja Consuelo joutuivat liittonsa rakentamaan.

Toisiinsa kietoutuneet äiti ja lapsi

Seuraavassa tarkastelen Consuelo ja Antoine de Saint-Exupéryn kohtaloa kaiken lukemani perusteella. Näkemykset ja päätelmät ovat omiani.

Antoinen 16-vuotiaana piirtämä omakuva, joka on julkaistu ’Pikku Prinssin’ uusimmassa painoksessa (WSOY 2006, sivu 7), kertoo riipaisevasta ahdistuksesta.

Äidin salaisuus selittää nähdäkseni paljon kirjailijan elämän onnettomuudesta. On kuin Antoine ja hänen äitinsä olisivat jääneet molemminpuolisen riippuvuuden loukkuun, missä kumpikin tuntee olevansa omnipotentti, toisen avulla. He muodostavat ikään kuin yhteen kietoutuneen kerän, omnipotenssikaksikon.

Tästä kääryleestä irtautuminen merkitsisi voiman ja turvallisuudentunteen menetystä ja putoamista suureen epävarmuuteen; omasta heikkoudesta tietoiseksi tulemista, syöksyä taivaan valosta tyhjään pimeyteen. Kaiken hallitsemisen tunne katoaisi. On kuin kaksi lasta olisi takertunut toisiinsa, arvellen että toinen on vahva äiti. Kuitenkin vasta irtautumisesta todellinen kasvu voisi alkaa.

Antoinen äidissä on myös täytynyt olla lapsenomainen puoli. Muuten on vaikea selittää, miten hän vuodesta toiseen hyväksyi aikuiselta pojaltaan kirjeitä, jotka ovat täynnä loputonta lepertelyä ja ylistystä.

Eikö äidin pitäisi potkaista tällaista poikaa takamuksiin ja käskeä tämän hoitaa itse omat asiansa ja kunnolla? Ja lakata lirkuttamasta?

Ilmeisesti äidin oma narsismi on vaatinut loputonta vakuuttelua ja tukemista ja poika on mennyt siihen mukaan. Äiti on sukupolvien ketjun tuote, oman tragediansa uhri. Hän jatkaa ketjua lapsiinsa, ehkä eniten vanhimpaan poikaan Antoineen, joka oli äidilleen eräänlainen ’messiaslapsi’. Äidin kannalta katsottuna omnipotenssikerässä olivat Marie itse lapsena ja Antoine hänen uuden äitinsä roolissa.

Tässä tilanteessa Antoine joutui astumaan liian suuriin kenkiin, äiti kohdisti suuret odotuksensa Antoineen. Lapset vaistoavat sellaisen herkästi, he ovat lojaaleja ja tekevät kaikkensa, jotta vanhemmat pelastuisivat omilta painajaisiltaan.

Antoinen kohdalla sukupolvien ketju katkesi, sillä hänellä ei ollut lapsia.

Taakka painoi häntä kuitenkin koko elämän. Hänen sisällään ilmeisesti eli jatkuvasti lapsuuden tilanne, tuhoava omnipotenssiyhteys, johon hän oli kietoutunut hyvin tarvitsevan äidin kanssa. Se söi koko ajan hänen elämänvoimaansa ja elämänhaluaan, ja tietämättään hän yritti painostaa vaimoaan tähän kääryleeseen äidin paikalle.

Consuelo joutui tilanteeseen äkkirynnäköllä. Millainen nainen tähän lankeaa? Consuelon taustasta ei ole yhtä paljon tietoa kuin hänen puolisostaan. Consuelon synnyinpaikka oli pieni maalaiskylä El Salvadorissa ja perhe oli suuri. Isä oli eversti, jota on luonnehdittu kylmäksi ja autoritaariseksi. Kyläläiset pelkäsivät häntä. Hänellä oli lääkintätaitoja mutta hänen parannusmenetelmänsä olivat julmia eikä hän piitannut niiden tuottamasta tuskasta.

Epäilemättä Consuelo ja Antoine olivat monin tavoin sukulaissieluja. Heidän avioliitossaan on piirteitä, jotka tuovat mieleen kahden lapsen liiton, varsinkin rahankäytön suhteen. Consuelo oli varmasti Antoineen hyvin kiintynyt, sillä tuskin hän olisi muuten kerta toisensa jälkeen suostunut jatkamaan tuota kummallista suhdetta.

Antoine ei suinkaan ole ainoa, joka kantaa sisällään muistoa äidin ahdistavasta rakkaudesta ja siirtää sen puolisoonsa. Consuelo ehkä muistutti Antoinen äitiä. Kuitenkin hän oli myös voimakas ja sitkeä eikä lopullisesti murtunut vaikeiden vuosien myllerryksessä. Antoine rimpuili hänestä jatkuvasti eroon: vaimon piti olla äiti, joka oli turvana ja selustatukena, kun poika seurusteli tyttöystävien kanssa.

Irtautuminen on tuskaa

Olisiko tästä kuviosta voinut jotenkin vapautua? Nähdäkseni sisäinen omnipotenssikerä olisi tällöin pitänyt purkaa ja kestää se, että ei enää ole hemmoteltu Pikku Prinssi; olisi pitänyt laskeutua lempilapsen erikoisasemasta tavallisten kuolevaisten keskuuteen. Tällöin myös elämän kaikki pelottavat epävarmuudet ja rajallisuudet olisi pitänyt kohdata ilman tunnetta siitä, että hallitsee niitä kuin nuori jumala.

Sama tietysti olisi Antoinen äidinkin pitänyt tehdä tahollaan, jotta olisi voinut kestää erillisyyden pojastaan ja tukea tämän itsenäistymistä.

Antoinen suhtautuminen olemassaoloonsa tuo mieleeni Mikael Enckellin esseen ’Viscontin Rekviemin päätös’. Enckell kirjoittaa siinä Luchino Viscontin elokuvasta ’Rakkaus Roomassa’, jonka päähenkilö Tullio Hermil yrittää suhteessaan rakastettuihin ja elämään yleensäkin saavuttaa täydellisen turvallisuudentunteen ja suojautua kokonaan siltä vaaralta, että jäisi yksin. Tämä johtaa siihen, että hän epäonnistuu rakkaudessa mustasukkaisuuden takia ja elämässä kuoleman takia. Hän ei halua nähdä tätä piirrettä itsessään, ja armoton lopputulos on umpikuja ja itsemurha. Vaihtoehto olisi tiedostaa tämä pyrkimys ja sitten elää kärsimyksensä kanssa.

Antoine ei pystynyt irtautumaan lapsuudestaan eikä äidistään eikä irtautumista kestänyt äitikään. Tietoinen irtautuminen olisi vaatinut myös sen seikan hyväksymistä, että ero ja kasvaminen tekevät kipeää ja että siihen kuuluu myös surua.

Tiedossa olisi ollut myös ainakin Antoinelle sisäinen konflikti äidin kanssa ja suuttuminen tälle tämän piikkien pistoista, vihdoinkin. Consuelon osana oli olla äidin jatke, josta Antoine yritti irtautua ja jolle hän tavallaan kosti ruusun piikkien pistot.

Ilmeisesti Antoine ei ymmärtänyt, miten hänen lapsuutensa häntä painoi ja miten hänen suhtautumistapansa murensi hänen avioliittoaan. Mutta ei ymmärtänyt impulsiivinen Consuelokaan, joka kuvaa muistelmissaan tapahtumia niin kuin ne olisivat osa hänen maanosansa kirjallisuutta ja maagista realismia. Surrealismi ei ole kaukana, mutta se ei johdu kertomistavasta vaan tapahtumista itsestään.

Ellei Antoinen ja hänen äitinsä kaltaista vaiettua konfliktia uskalla tiedostaa ja ilmaista todellisia tunteitaan, muuttuu itsekin ruusuksi, jonka lehtien alla on salakavalia piikkejä. Tällainen Antoine oli todellisuudessa ainakin vaimolleen.

Loppujen lopuksi ’Pikku Prinssissä’ kaikki on nähdäkseni kirjailijaa itseään – Pikku Prinssi, lentäjä, eri tähdillä asuvat sivupersoonat, lammas, ruusu ja varmaan kettukin, joka edustaa haikeaa kaipausta todelliseen rakkauteen, hyvään ihmissuhteeseen.

Hyvästä ihmissuhteesta omnipotenssiyhteydessä ei ole kyse vaan aivan muusta; onko siinä kenties kyseessä hallitsemisen ja alistumisen tyhjiö? Perustuuko se valtavaan harhaan, että kaikki voisi pysähtyä siihen hetkeen, kun äiti vielä on koko maailma ja samalla lapsen toiveita toteuttava kaikkivaltias? Äidin taholta se tällöin perustuu myös harhaan, että lapsi on nyt uusi äiti, joka vihdoin täyttää kaikki toiveet.

Ellei mikään tätä pysäytä, harha ja toiveiden täyttymisen odotus jatkuvat läpi elämän, kunnes kuolema vihdoin keskeyttää tämän haaveilun. Lentokone putoaa Välimereen, sisäinen tuska loppuu vihdoinkin.

Haikea loppu

Antoine de Saint-Exupérystä on kirjoitettu ihailevasti, että hän viittoo meille yhä tien.

Millaisen tien?

Käännyn jälleen Paul Websterin kirjoittaman elämäkerran puoleen. Kirja kertoo, miten Antoinen pikkuveli Francois menehtyi vain 14 vuoden ikäisenä reumakuumeeseen. Hän tiesi kuolevansa mutta ei surrut sitä. Juuri viime hetkillään hän sanoi äidilleen, että arveli tulevansa onnellisemmaksi kuoltuaan, koska ”jotkut asiat, jotka olen nähnyt tai joiden uskon toteutuvan, ovat niin vastenmielisiä, etten ehkä kestäisi niitä.”

Antoine otti valokuvan kuolleesta veljestään ja kantoi kuvaa mukanaan koko elämänsä ajan.

Antoine oli itsetuhoinen ja harrasti depressiivisiä leikkejä kuoleman kanssa. Jo hänen ensimmäisen kirjansa päähenkilössä on alakuloisuutta ja välinpitämättömyyttä siitä, jääkö henkiin. Antoinen lentäjän ura sisälsi monia pakkolaskuja ja maahansyöksyjä, joissa osasyynä oli hurjapäisyys, huono valmistautuminen tai suunnistusvirhe. Henkistä kuormaa lisäsi sekin, että tiesi aiheuttaneensa muidenkin ihmishenkien menetyksen.

Saint-Exupéry halusi kiihkeästi osallistua lentäjänä toisen maailmansodan taisteluihin. Keväällä 1943 hän lähti Yhdysvalloista liittyäkseen ilmavoimiin Afrikassa. Hänen ikänsä oli liian korkea, terveys monien onnettomuuksien jäljiltä huono ja lennot merkitsivät hänelle valtavaa ponnistusta. Sotilasjohto miettikin keinoja, joilla hänet olisi saatu kokonaan luopumaan aktiivipalveluksesta. Itsepintaisesti hän kuitenkin vaati päästä yhä uusille vaarallisille tiedustelulennoille, myös sille joka jäi viimeiseksi.

Webster lainaa kirjailijan läheistä ystävää Leon Werthiä. Tämän mukaan Antoine ei kestänyt onnellisuuden tilaa kovin pitkään vaan pyrki siitä eroon. ”Hän oli lojaali kaikkea muuta paitsi onnea kohtaan.”

Kirjeessä äidille vuonna 1930 Antoine kertoo, kuinka oli ymmärtänyt elämän äärettömyyden äitinsä huoneen varavuoteesta käsin, jossa oli saanut nukkua aina sairaana ollessaan. Viimeinen kirje äidille oli päivätty vain muutama päivä ennen kirjailijan kuolemaa, ja sekin ilmensi pojan lähes koko elämän jatkunutta tuskaa, kun tämä joutui aina vain menemään nukkumaan ilman hyvänyönsuukkoa.

Äidin roolia hän koko avioliittonsa ajan tarjosi myös Consuelolle. ”Rakas Consuelo, suojele minua. Kiedo minut rakkautesi viittaan”, hän kirjoitti muutama päivä ennen kuolemaansa.

Viimeinen lainaus on Consuelon muistelmista.

Lähtiessään vaimonsa luota viimeisen kerran Antoine sanoi: ”Anna minulle oma pieni nenäliinasi, jotta voin kirjoittaa jatko-osan Pikku Prinssille. Tarinan lopussa Pikku Prinssi ojentaa nenäliinan prinsessalle. Sinä et enää koskaan ole piikikäs ruusu vaan olet unen prinsessa joka odottaa ikuisesti Pikku Prinssiä. -- Minun kotini on sinun sydämessäsi, ja siellä minä pysyn ikuisesti.”



Drewermann, Eugen: Vain sydämellä näkee hyvin. Pikku Prinssi ja syvyyspsykologia. Kirjapaja, Helsinki 1997.

Enckell, Mikael: Peiliin kirjoitettu. Suomen elokuva-arkisto, Helsinki 1988.

Hendrix, Harville: Kaikki se rakkaus mikä sinulle kuuluu. WSOY, Helsinki 1988.

Pohjanmies, Hannele: Elämänrohkeuden juurilla. Kirjapaja, Helsinki 2002.

Pratt, Hugo: Saint-Exupéry. Viimeinen lento. Esipuhe Frédéric d’ Agay. Jalava, Helsinki 1996.

Saint-Exupéry, Antoine de: Pikku Prinssi. WSOY, Helsinki 2006 (1. painos 1951).

Saint-Exupéry, Consuelo de: Ruusun muistelmat. Esipuhe Alain Vircondelet. WSOY, Helsinki 2002.

Vallières, Nathalie des: Saint-Exupéry, L’archange et l’écrivain. Gallimard, Paris 2006.

Webster, Paul: Antoine de Saint-Exupéry. Pikku prinssin elämä. Koala-Kustannus, Helsinki 2002.

Webster, Paul: Consuelo de Saint-Exupéry. Das Leben der Rose des “Kleinen Prinzen”. List Taschenbuch, Berlin 2007.