Vaarallinen rakkaus

Consuelo ja Antoine de Saint-Exupéry

(Julkaistu Psykoterapia-lehdessä 3/2006)

Antoine de Saint-Exupéryn kirjaa ’Pikku Prinssi’ on nimitetty aikakautemme saduksi. Sen kirjoittaja jäi kuolemansa jälkeen elämään myyttinä. Ihannoitu kuva sisälsi särön joka sai lisävalaistusta, kun hänen puolisonsa Consuelon muistelmat muutama vuosi sitten tulivat päivänvaloon; puolisoiden välinen kirjeenvaihto on myös julkaistu osittain. Kirjailijan persoonallisuus oli ristiriitainen. Hän ei koskaan halunnut kasvaa aikuiseksi vaan lapsuus ja äiti pitivät häntä loputtomasti otteessaan. Hänen puolisonsa joutui olemaan äidin jatke, josta kirjailija yritti irtautua. Consuelo saattoi olla Pikku Prinssin ruusu, mutta psykoanalyytikko Eugen Drewermannin mukaan syvemmällä tasolla ruusu on kirjailijan äiti. Tämän ruusun piikkien pistot Antoine kenties kosti vaimolleen. Heidän avioliitossaan eli ratkaisematon riippuvuus Antoinen ja tämän äidin välillä. Tätä heijastavat myös pojan kirjeet äidilleen. Esiintyykö sama falsetti sävy myös kirjailijan ja hänen vaimonsa kirjeenvaihdossa? Irtautuminen äidistä ei jostain syystä ollut Antoinelle mahdollista, ei myöskään oman tilanteensa tiedostaminen. Sisäinen ristiriita painoi kirjailijaa ja teki hänestä itsetuhoisen. ’Pikku Prinssin’ kettu puhuu haikeasti ystävyydestä, todellisen rakkauden kaipuusta, mutta Saint-Exupéryn elämässä toteutui kuolemanfantasia.

Ilta Buenos Airesissa Argentiinassa vuonna 1930. Kaunis nuori nainen on lähdössä kotiin juhlista hotellissa. Eteisessä hänet pysäyttää tumma kookas mies, joka painaa hänet karhumaisella otteella istumaan suureen nojatuoliin ja tarkastelee häntä kuin eksoottista kukkaa. Paikalle rientää ystävä, joka tuntee molemmat ja esittelee innoissaan heidät toisilleen. ”Hän on juuri se joka teidän pitikin tavata. Minähän lupasin teille laivalla että esittelisin teille lentäjän josta te eittämättä pitäisitte, koska hän rakastaa Latinalaista Amerikkaa yhtä paljon kuin te…”

Lentäjä on ranskalainen kirjailija Antoine de Saint-Exupéry, ja nainen El Salvadorissa syntynyt Consuelo Suncin de Sandoval. Impulsiivisesti Saint-Exupéry pyytää naisen ja tämän ystävät mukaansa lennolle, jonka aikana hän huimapäisesti vaatii saada suudelman – muuten hän syöksisi koko koneen mereen, hän pysäyttää jo moottorin. Saman tien alkavat hänen pitkät, kiihkeät kirjeensä Consuelolle, ja tuota pikaa hän myös pyytää naista puolisokseen.

Neljätoista vuotta myöhemmin lentäjä syöksyy koneineen Välimereen, itsetuhoisena, raskasmielisenä, avioliiton myrskyisten vuosien jälkeen, joista pariskunta on viettänyt miltei puolet erossa. Lopussa he jälleen asuivat yhdessä ja tällöin Saint-Exupéry kirjoitti tunnetuimman kirjansa ’Pikku Prinssi’. Hän tunnusti kirjoittaneensa sen ”Consuelon suurten liekkien loimussa”, Consuelo oli Pikku Prinssin ruusu. Mitä heille oli tapahtunut?

Kaksi kulttuuripersoonaa

Antoine de Saint-Exupéry (1900-1944) toimi lentäjänä useissa eri maissa, Ranskassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Hän julkaisi kuusi kirjaa, joista ’Pikku Prinssin’ lisäksi on suomennettu romaanit ’Yölento’ ja ’Siipien sankarit’. Hänen teoksensa sisältävät filosofista pohdiskelua elämästä, vaikka niissä puhutaankin paljon lentämisestä.

Saint-Exupéry oli värikäs ja valloittava mutta myös ristiriitainen persoona. Hän katosi tiedustelulennolla Välimerellä heinäkuussa 1944 eikä häntä koskaan löydetty. Hän jäi elämään legendana, kuolemaan syöksyneenä Pikku Prinssinä, jonka henkilökuva muodostui myytin kaltaiseksi.

Tähän myyttiin ei ole ollut helppoa yhdistää hänen puolisoaan ja heidän tarinansa outoja vaiheita, ja elämäkerroissa Consueloa onkin usein kohdeltu vähätellen. Osa heidän kirjeenvaihdostaan ja Consuelon muistelmat ovat vasta 2000-luvulla tulleet päivänvaloon, ja niiden perusteella on piirtynyt vähitellen uudenlainen kuva.

Consuelo Suncin de Sandoval (1901-1979) oli syntynyt El Salvadorissa. Hän oli ollut naimisissa tunnetun guatemalalaissyntyisen kirjailijan Enrique Gomez Carrillon kanssa ja jäänyt leskeksi vuonna 1927. Pariskunta oli liikkunut Pariisin taiteilijapiireissä, sillä Gomez Carrillo toimi siellä Guatemalan suurlähettiläänä ja Argentiinan konsulina.

Consuelo oli synnynnäinen tarinankertoja ja taiteilija itsekin. ”Te olette suuri runoilija, Consuelo. Te voisitte olla parempi kirjailija kuin teidän miehenne, jos sitä tahtoisitte”, kirjoitti Saint-Exupéry. Consuelo harrasti kuvanveistoa ja oli näkyvä hahmo, ”elsalvadorilainen pieni tulivuori, joka levitti hehkunsa Pariisin kattojen ylle”. Hänen mielikuvituksensa lensi eikä hänen muuntuvista tarinoistaan voinut aina tietää, mikä oli totta, mikä tarua.

Consuelo kuvaa kotimaataan tulivuorten ja ruusujen maaksi, mikä tuo mieleen Pikku Prinssin tähden. Tuolla tähdellä tosin saattoi olla myös baobabin taimia, jotka taas kasvavat Afrikassa, maanosassa, missä Antoine de Saint-Exupéry niin paljon lensi aavikon yllä.

        Lapsuuden suuri voima

’Pikku Prinssin’ kirjoittajasta ei voi puhua puhumatta myös hänen lapsuudestaan, Pikku Prinssin todellisesta valtakunnasta. Antoinen synnyinkoti oli Saint-Mauricen linna Ranskassa Lyonin lähistöllä, ja hän oli lapsena vaaleatukkainen niin kuin Pikku Prinssikin. Antoine menetti isänsä ollessaan vasta 4-vuotias. Hänen äitinsä odotti tuolloin viidettä lastaan. Antoinella oli veli ja kolme sisarta, ja yhdessä he leikkivät linnassa ja sen puutarhassa loputtomia mielikuvitusleikkejään.

Antoinen äiti, Saint-Exupéryn kreivitär Marie de Fonscolombe (1875-1972), jäi leskeksi vain kahdeksan vuoden avioliiton jälkeen. Linnan asujaimisto oli naisvoittoinen, siellä oli serkkuja, tätejä, kotiopettajattaria ja lastenhoitajia. Vanhin poika Antoine nousi äidin maailmassa erityisasemaan samoin kuin äitikin Antoinen maailmassa, äitihän täytti myös isän paikan. Mariesta tiedetään, että hän oli hyvin harras katolilainen ja omisti uhrautuvasti elämänsä muiden ihmisten sekä kirkon hyväksi. Ehkä hän oli myös ristiriitainen - hän oli keimaileva mutta luki silti lapsilleen ääneen Raamattua.

Äidistä tuli Antoinen elämän ohjaava voima ja hän säilytti asemansa loppuun saakka. ”Saint-Exupéryn usein epäonnistuneita valintoja ja jatkuvaa epäröintiä ei voida ymmärtää pohtimatta hänen äitinsä vaikutusta”, kirjoittaa elämäkerran kirjoittaja Paul Webster.

Antoine ei kuitenkaan omaksunut äitinsä uskonnollisuutta. Äidin vastustuksen saattelemana hän myös ryhtyi lentäjäksi - vain ilmassa hän saattoi tuntea itsensä vapaaksi. Hän kokeili useita muitakin ammatteja, onnistumatta niissä juurikaan. Hän lensi postilentoja pohjois- ja Länsi-Afrikkaan ja vuonna 1929 siirtyi Argentiinaan lentoyhtiö Aéropostale Argentinan johtoon. Hän rakastui Etelä-Amerikan aavoihin maisemiin ja vuonna 1930 myös Consueloon.

Keväällä 1931 Antoine matkusti Consuelon kanssa Ranskaan. Saint-Exupéryn kirja ’Yölento’ herätti siellä huomiota ja sai samana vuonna merkittävän Prix Femina -palkinnon. Tästä alkoi kuitenkin pariskunnan elämässä vaikea vaihe. Kirjailijalle alkoi sataa kutsuja ja haastattelijoita ja innokkaita ihailijattaria alkoi pyöriä tämän ympärillä. Lentäjänuralla sattui takaiskuja, ja kohtalokasta oli sekin, että Antoinen äiti joutui rahavaikeuksien takia myymään Saint-Mauricen linnan, jota poika ei siis koskaan saanut periä.

        Kirjailija oli ihastuttava ja mahdoton

On pakko ajatella, että myytti Antoine de Saint-Exupérystä esittää hänet ihannoidussa ja yksipuolisessa valossa. Kuva ei tosin enää ole niin säteilevä kuin aiemmin. Kirjailijan elämäkerrassa vuodelta 2002 Paul Webster nimittää tätä ”yliherkkyydestään, ahdistuksestaan ja sairaalloisesta mielikuvituksestaan tunnetuksi kirjailijaksi.”

Ristiriidat heijastuivat varsinkin Antoinen ihmissuhteisiin.

Websterin mukaan Antoine sai koko elämän ajan monin tavoin kärsiä siitä luonteenomaisesta piirteestään, että ei voinut hyväksyä aikuisten arvomaailmaa. Tämä näkyy selvimmin ’Pikku Prinssissä’, jossa surraan sitä, miten siirtyminen aikuisuuteen tukahduttaa lapsuuden ainutlaatuisen tunnelman. Antoine ei halunnut kasvaa aikuiseksi, mikä näkyi mm. siinä, että hän pitkään piti äitiään ja muita sukulaisiaan ikuisena rahalähteenä.

Ystäviään kohtaan kirjailija oli uskollinen mutta myös hyvin vaativa. Usein hän soitti keskellä yötä ja vaati keskustelukumppania. Puhelimeen hän tarttui yhtä usein kuin sytytti tupakan – hän oli ketjupolttaja – ja sai aikaan suunnattomia puhelinlaskuja. Hän tarvitsi loputtomasti seuraa ja yleisöä. Mielenliikkeiltään hän oli arvaamaton. Hän saattoi yhtäkkiä vaipua murjotukseen tai suuttua silmittömästi. Oleellista oli myös siivottomuus ja sekasorto hänen vaatteissaan ja tavaroissaan; järjestyksessä olivat vain paperit.

Vielä 40-vuotiaanakin Saint-Exupéry saattoi Websterin mukaan käyttäytyä kuin hemmoteltu lapsi. Hänen vierailtuaan elokuvaohjaaja Jean Renoirin luona Hollywoodissa ohjaaja sanoi, että hän oli henkilönä ihastuttava mutta vieraana mahdoton. Kirjailija oli joutunut vierailun aikana sairaalaan ja Renoir joutui toimimaan hänen tulkkinaan mm. silloin, kun hän vaati että hänen ruoka-annoksistaan poistettaisiin porkkanat, koska niiden väri teki hänet surulliseksi.

Oman lukunsa muodostaa Antoinen suhtautuminen naisiin. Hän ei koskaan onnistunut löytämään äitinsä veroista naista, sillä äitihän oli täydellinen, lämmin ja uhrautuva. Ongelma näkyy jo ensimmäisessä kirjassa ’Courrier Sud’ (’Postia etelään’) vuodelta 1929, missä päähenkilö, lentäjä, yrittää saada naisen luopumaan omasta elämäntavastaan ja omistautumaan yksin lentäjälle; tämä olisi ollut onnellinen vain täysin alistuvan naisen kanssa.

        Naisen piti olla pieni ja vähäpuheinen

Saint-Exupéryn kirjoista on sanottu, että niistä on turha hakea kohtia, joissa edes tapailtaisiin todellista dialogia naisen ja miehen kesken.

Sama nousee mieleen, kun lukee otteita kirjailijan ja hänen puolisonsa välisestä kirjeenvaihdosta. Siitä löytää ylistystä, suuria rakkaudentunnustuksia ja lupauksia ikuisesta yhteenkuulumisesta, mutta sävyssä on vähän väliä jotakin sellaista kuin puhuttaessa pienelle lapselle.

Olisiko Consuelo voinut luopua omasta elämäntavastaan ja muuttua täysin alistuvaksi? Hän oli boheemi ja hänellä oli paljon taiteilijaystäviä. Hänkin saattoi olla impulsiivinen, mutta ei ehkä samassa mitassa kuin Antoine. Kerrankin kirjailija päätti tuoda laivassa Etelä-Amerikasta Ranskaan puuman, mutta eläimestä oli pakko luopua jo kesken matkan. ”Oliko Antoine harkinnut Consuelon kohtaloa yhtä vähän yrittäessään ’kesyttää’ hänet ja sitoa avioliiton liekaan?” kysyy elämäkerran kirjoittaja Webster.

Consuelon ja Antoinen liitto kesti katkeilevana kirjailijan kuolemaan saakka. Antoinen mielestä rakkaudessa kahden ihmisen olisi pitänyt täysin omistautua toisilleen, mutta todellisuudessa hän itse ei pystynyt omistautumaan. Silti hän oli mustasukkainen ja tyrannimainen ja vaati Consueloa tottelemaan pienintäkin vihjaustaan. Elämä hänen kanssaan oli täynnä odotusta; Consuelon muistelmien esipuheessa sanotaan: ”Alusta loppuun kirja on kertomus miehestä joka lähtee, pakenee, väistää, tarttuu taas kiinni, häipyy ja palaa ja etsii itseään silti itseään löytämättä.”

Ja taustalla häälyy aina holhoava äiti. Tämä oli miniälleen usein mustasukkainen, vaikka Antoine kerran toisensa jälkeen vakuutti, että Consuelo oli vasta toisella sijalla hänen elämässään äidin jälkeen. Muistelmissaan Consuelo ei kuitenkaan kertaakaan arvostele anoppiaan, päinvastoin.

Antoinen äidin lailla Consuelo oli uskonnollinen ja kävi usein kirkossa rukoilemassa. Ehkä hänessä oli myös samaa lapsenomaisuutta, jota Mariessakin on täytynyt olla. Hän kirjoittaa Antoinesta muistelmissaan (joista seuraavat lainaukset ovat peräisin):

”Miksi minun lapsensieluni antautui houkuttelulle, kun hän lupasi sille pilviä ja huomisia sateenkaarella? -- Häntä eivät sitoneet mitkään muut aikataulut kuin rajuilmat pilvissä ja myrsky sydämessä.”

Seurustelun alkuvaiheessa taas Antoine kirjoitti: ”Te olette minun vapauteni, te olette maa jossa haluan asua koko elämäni.”

Ja myöhemmin Consuelo: ”Minä kuuntelen askeleitanne aivan yhtä mieluusti kuin teidän Bachianne. Niiden ääni puhuttelee minua ja kertoo mistä elämässä on kyse. Te olette minun diskantti- ja bassoavaimeni.”

Antoine: ”…mutta teidän ei pidä olla heiveröinen pienokainen, joka vain itkeä tuhrustaa ja vahtaa suojelijaansa ahdistuneena ja kyynelet silmissä. Minun kun on pakko lähteä, lähteä ja aina vain lähteä…”

Ja Consuelo kuvaa: ”Hän oli minun tähteni, hän oli minun kohtaloni, minun elämäni tarkoitus, sen usko ja loppu.”

Mutta sitten Antoine: ”Naiset eivät koskaan haluakaan ymmärtää miehiä!”

        Avioliitto rakoili

Antoine lähti yhä useammin ja yhä pitemmiksi ajoiksi. Aluksi ihailijattarien kanssa ulos syömään ja juhlimaan. Ystävät kansoittivat usein heidän kotinsakin ja juhlat jatkuivat myöhään yöhön. Consuelo toimi emäntänä mutta alkoi väsyä ja tulla mustasukkaiseksi. Antoine moitti häntä ja riidat repivät liittoa.

Consuelo oli ollut avioliiton solmimisen aikoihin sangen varakas. Hän omisti muun muassa El Mirador-nimisen huvilan Nizzan lähellä. Huvila oli kaunis ja muistutti ennemminkin pientä palatsia, ja Antoine oli siellä kirjoittanut Yölennon loppuun. Pariskunnan elämäntyyli oli kuitenkin sellainen, että Consuelon omaisuus hupeni hyvin nopeasti. Consueloa on arvosteltu siitä että hän juhli ja osti kauniita vaatteita – mutta entä sitten hänen puolisonsa? Tämä halusi ajaa kalliilla urheiluautolla ja osteli lentokoneita.

Kun Consuelon varat loppuivat, Antoine alkoi yhä enemmän viettää aikaa Nelly de Vogüén kanssa, joka oli varakas perijätär. Nelly oli Antoinen ymmärtäjä ja rakastajatar elämän loppuun saakka. Hän ei ollut ainoa, sillä ihailijattaria riitti, ja Antoinen ihailun tarve oli loputon.

Vuodesta 1938 pariskunta asui enimmäkseen erillään ja molemmilla oli muita rakkaussuhteita. Antoine oli ristiriitainen ja välillä halusi asua vaimonsa kanssa – ja seuraavassa hetkessä taas perui päätöksensä. Välillä Consuelo asui maaseudulta vuokratussa talossa, jossa Antoine usein vieraili. Kirjailijan asunto Pariisissa oli varattu muiden naisten kanssa seurusteluun. Samoja vapauksia hän ei halunnut suoda vaimolleen, vaan karkotti tämän miesystävät, jos seurustelu alkoi näyttää vakavalta.

Pariskunta ei päässyt irti toisistaan, ja aina Antoinen lento-onnettomuuksienkin jälkeen Consuelo kutsuttiin paikalle miestä hoitamaan ja rauhoittamaan. Eron vuosien aikana Antoine sanoi moneen kertaan, että ei voinut lakata rakastamasta vaimoaan. Hän kirjoitti tälle pitkiä kirjeitä, mikä aiheutti harmistumista hänen naisystävissään. Kirjeissä hän toisaalta anoi sovintoa, toisaalta moitti Consueloa loputtomasti siitä, että tämä ei ollut täysin omistautunut miehelleen ja tämän työlle. Viimeisten elinvuosiensa aikana Antoine kirjoitti vaimolleen vähintään kirjeen päivässä.

Paul Websterin mukaan Antoine kaipasi jotakin ihmeellistä ja tämä kaipaus sai hänet ympäröimään vaimonsa salaperäisellä ja maagisella auralla. Kirjailija saattoi lähteä pois vaimonsa luota vain mennäkseen kulman taakse kahvilaan kirjoittamaan tälle hehkuvaa rakkauskirjettä. Mieleen tulee väistämättä, että vaimo edusti miehensä mielessä jotakuta toista, haavekuvaa, joka oli saavuttamaton.

Toisaalta Antoine kirjeissään puhui vaimolleen kuin pienelle lapselle, toisaalta taas ilmeisesti piti tätä vahvempana kuin tämä olikaan. Hän ei ehkä koskaan käsittänyt, miten paljon Consuelo pelkäsi miehensä hengen puolesta tämän vaarallisilla lennoilla. Consuelolla oli vaikea astma, ja kohtaukset tulivat usein öisin. Hän pelkäsi yksin jäämistä ja yksinäisiä öitä. Hän ei ollut tiennyt, että lentäminen olisi Antoinen elämässä aina etusijalla.

Antoine vain pyysi Consueloa muuttumaan hänen lapsuutensa pieneksi kamiinaksi…

Vuonna 1940 Ranska joutui mukaan sotaan. Consuelon äiti pyysi tytärtään turvaan El Salvadoriin ja tämä harkitsikin lähtöä. Silloin Antoine taas rukoili kyynelsilmin puolisoaan jäämään Ranskaan – muuten hän tuntisi jäävänsä ilman suojelusta ja menettäisi otteen elämään. Hän kirjoitti kirjeitä, joissa lupasi, ettei enää koskaan lähtisi Consuelon luota… ja Consuelo oli onnensa kukkuloilla: hän tunsi voittaneensa takaisin miehensä rakkauden, kiitti Jumalaa tästä armosta ja jäi Ranskaan.

Pian Antoine kuitenkin joutui lähtemään maanpakoon Yhdysvaltoihin ja kutsui vaimonsa luokseen. Tämä saikin todeta, että joutui asumaan eri asunnossa kuin miehensä, tosin niin lähellä, että sai seurata tämän vilkasta seurustelua muiden naisten kanssa. ”Voi, Tonio! Voi sitä ahdistusta!”

Antoine vähätteli: ”Minä tarvitsen tiettyjä vapauksia…” Consuelon muistelmat:

”Aviomies-naapurini menemiset ja tulemiset ja tietty metelöinti ja tietyt naisäänet, tietyt naurut ja hiljaiset hetket, jotka ylsivät tietoisuuteeni väliseinän läpi, saivat minut vapisemaan mustasukkaisuudesta ja minusta tuntui, että tukehtuisin hylätyn puolison yksinäisyyteen.”

Consuelo vaipui depressioon ja kävi päivittäin pyhiinvaellusmatkoilla kirkossa. Hän ilmoitti miehelleen, että halusi muuttaa kauemmas asumaan, ja tämä vastasi:

”Te olette minun vaimoni, minun rakas vaimoni, sillä minä hellin teitä sydämessäni vuorokauden jokaisena hetkenä. Teidän pitää oppia ymmärtämään minua niin kuin äiti poikaansa. -- Te teette minulle hyvää ihan vain pelkästään olemalla paikalla puhumatta ja liikkumatta ja mitään pyytämättä. Voi olla että minulla ei ole enää mitään annettavaa teille. Mutta voi myös olla että te voitte vielä antaa jotakin minulle, viljellä minua, kylvää, rikastuttaa ja korvata jollakin sen mitä minä menetän vain voidakseni luoda, jatkaa suuren runoni kirjoittamista, sen kirjan kirjoittamista johon haluaisin vuodattaa koko sydämeni.”

Lopulta he jälleen muuttivat yhteen ja asuivat yhdessä silloinkin, kun Saint-Exupéry kirjoitti ’Pikku Prinssin’ vuonna 1942.

        Psykoanalyytikon näkemys Pikku Prinssistä

Kaikkiaan pariskunnan kirjeet kuvastavat suurta hämmennystä; puolisot eivät ymmärtäneet keskinäisiä vaikeuksiaan eivätkä sitä, mitä toinen oikein toiselta odotti.

”Pikku Prinssi on Antoine sellaisena kuin hän oli lapsuudessaan Saint-Mauricen linnassa”, kirjoittaa elämäkerran kirjoittaja Webster. Tämä lienee selvää. Hän jatkaa kuitenkin: ”Kirja kertoo sisäisestä tuskasta, joka johtui avioliitosta Consuelon kanssa ja irrallisista suhteista muihin naisiin.”

Tästä täytyy olla eri mieltä.

Consuelo saattaa olla Pikku Prinssin ruusu, mutta pinnan alla on syvempi taso, jota saksalainen psykoanalyytikko Eugen Drewermann on tutkinut kirjassaan ’Vain sydämellä näkee hyvin’. Tällä syvällä tasolla, jolla Pikku Prinssin seikkailu todella liikkuu, ruusu onkin kirjailijan äiti.

Drewermann tarkastelee ’Pikku Prinssi’ -kirjan kuvaa, jossa boakäärme on nielaissut elefantin. Hän ei näe sitä lapsellisena ja hassuna, vaan hänestä se kuvaa sitä, miten kirjailijan äiti oli ikään kuin ahmaissut sisäänsä Antoinen, ja elefantti kuvastaa sitä miten tämä jo pienenä joutui olemaankin suuri ja tukemaan äitiään. Äiti oli menettänyt puolisonsa ja kaipasi rakkautta, mutta ei koskaan solminut uutta avioliittoa.

Tällaisen rakkauden on täytynyt tuntua lapsesta tukahduttavalta, kuin ”loputtomalta sikiötilalta, peruutetulta syntymältä”, kirjoittaa Drewermann.

Tästä tulee mieleen tapaus, jota Saint-Exupéry kuvaa teoksensa ’Siipien sankarit’ lopussa. Hän oli junamatkalla nähnyt pariskunnan, jolla oli mukanaan pieni lapsi. Kaunista pientä lasta katsellessaan kirjailija tunsi ahdistusta siitä, miten tämän lapsen sisällä voisi olla Mozart, mutta se on vääjäämättä tuomittu, koska sitä ei kuitenkaan kohdella vaalien ja hoivaten. ”--jokaisessa ihmisessä piilee murhattu Mozart”, Saint-Exupéry kirjoittaa.

Jos lapsi yrittää kertoa aikuisille kärsimyksestään, tukahduttavista seinistä ympärillään, lasta ei ymmärretä eikä ehkä edes kuunnella. Tällöin lapsi menettää luottamuksen aikuisten maailmaan. Tätä puolta Pikku Prinssin tarinassa olen käsitellyt kirjassani ’Elämänrohkeuden juurilla’ luvussa ’Jää luokseni, Pikku Prinssi’.

Antoine menetti isänsä 4-vuotiaana, Drewermannin mukaan kehityskautena, jota äidin ja pojan suhteessa erityisesti leimaavat sitoutuminen, ambivalenssi ja konfliktit. Psykoanalyytikko toteaa myös, että tietynlainen ylihuolehtivuus, hemmottelu ja hellittely voivat vaikuttaa lapseen yhtä neurotisoivasti kuin yletön ankaruus ja kovuus.

Kirjassa on kuvia myös lampaasta, ja Pikku Prinssi vaatii lentäjää piirtämään sille kuonokopan, jotta se ei ajattelemattomuuksissaan söisi ruusua. Pikku Prinssi haluaa palata ruusunsa luo kahdessa hahmossa: omana itsenään sekä lampaana. Mutta lampaan suu on suljettava – kritiikki äitiä kohtaan on tiukasti estettävä.

Pikku Prinssi ei pelkää edes omaa kuolemaansa niin paljon kuin sitä, että suojattoman ruusun – siis äitiparan – voisi tappaa yhdellä ainoalla sanalla; hänen mukanaan kuolisi koko maailma ja kaikki tähdet sammuisivat, toteaa Drewermann.

Millainen äiti on mahtanut olla? Ruusu ainakin on toisaalta rakastettava, toisaalta teeskentelevä ja vaativan itsekeskeinen, eikä siedä pienintäkään vetoa. Ja Antoinehan kuvaa lapsuuttaan ja sen tärkeintä ihmistä. Hän ihmettelee, miten ruusussa voi olla piikkejä – miten se yllättäen voikin tehdä kipeää? Äidin käytös on ilmeisesti ollut hämmentävää ja ristiriitaista.

Äidin ja pojan symbioosi olisi vaarassa, jos Pikku Prinssi uskaltaisi myöntää piikkien olemassaolon, mutta hän ei anna kenenkään muunkaan puhua niistä! Jos hän itse puhuisi niistä, ”hän ei enää olisi äitinsä ’rakas pikku prinssi’, kullanmuru ja kuninkaan lapsi”, Drewermann kirjoittaa.

Niinpä Pikku Prinssi joutuu jatkuvasti selittelemään ja puolustelemaan äitiään, jopa omalle itselleenkin – ”Äiti on vain heikko, vilpitön, suojaton, avuton.” Hän joutuu raskaaseen rooliin puolustamaan äitinsä kunniaa, siis viime kädessä äidin puolison rooliin.

Äidin taholta tulee käsittämättömiä odotuksia, jotka saavat Pikku Prinssin tuntemaan syyllisyyttä. Äiti loukkaantuu herkästi milloin mistäkin ja kiristää ja uhkailee jopa omalla kuolemallaan, joka on pahin äidillisistä aseista. Totalitaarisesti ja kohtuuttomasti äiti vaatii rajatonta rakkautta.

Aiheuttiko äidin rakkauden vaatimus viime kädessä sen, että Saint-Exupéry niin paljon inhosi totalitarismia ja kirjoitti siitä, että ihmiseltä on riistetty luomisvoima, ihmisistä on tehty robotteja? Websterin mukaan hän kammosi myös länsimaisen yhteiskunnan salakavalaa otetta, jota piti yhtä uhkaavana kuin neuvostojärjestelmää. Ja halveksi kaikkia, jotka eivät pystyneet luomaan itselleen mielikuvitusmaailmaa, sillä arkimaailma oli kuin seisovaa vettä täynnä oleva lammikko…

Rajattoman rakkauden vaatimukseen liittyy myös mustasukkaisuus. ”Jos herää pieninkin epäilys siitä, että Pikku Prinssi voisi suunnata huomionsa johonkin muuhun kuin ruusuunsa, tämä on heti valmis kuormittamaan hänet potentiaalisen murhaajan syyllisyydentunteilla”, kirjoittaa Drewermann.

Jotta ruusun kanssa voisi elää, sitä ei pidä ottaa kovin vakavasti, mutta tähän lapsi ei mitenkään voi pystyä. Niinpä Pikku Prinssi päättää lähteä pois, mutta siitä seuraa vielä pahempi syyllisyys.

Kirjassa on paljon kritiikkiä aikuisten maailmaa kohtaan, turhamaisuuttakin arvostellaan – mutta ei ruusun kohdalla. Ilmeisesti kaikki kritiikki on perimmältään äidin aiheuttamaa, mutta sensuurin kuonokoppa tukahduttaa sen alkuunsa.

        Äidin merkitys säilyi läpi elämän

Koko elämänsä ajan Antoine piti jatkuvaa yhteyttä äitiinsä ja kirjoitti tälle lukuisia kirjeitä, jotka ovat aikojen kuluessa säilyneet. Ne kertovat erikoislaatuisesta riippuvuudesta äidin ja pojan välillä ja niiden sävy kulkee falsetissa eikä muutu vuosien kuluessa mitenkään. Drewermann on lainannut niitä kirjassaan, seuraavassa katkelmia:

”Äiti, luen vielä kerran kirjettäsi. Tunnut minusta niin surulliselta ja väsyneeltä – ja moitit minua vaikenemiseni takia – äiti: mutta minähän olen kirjoittanut! … Minä syleilen Sinua niin kuin Sinua rakastan, pieni äitini.” (Kirje vuodelta 1921)

”Jätän kaiken Sinun käsiisi; Sinä puhut sitten korkeammille voimille, ja kaikki sujuu hyvin. Minä olen nyt kuin ihan pieni poika; minä pakenen Sinun luoksesi.” (1923)

”Pieninkin esine, joka kuuluu Sinulle, lämmittää minua sisäisesti: Sinun saalisi, Sinun hansikkaasi – ne varjelevat sydäntäni.” (1926)

”Jos Sinä haluat, menen naimisiin…” (1928)

”En ole aivan varma, olenko elänyt lapsuuteni jälkeen.” (1930)

”Ja kuitenkin toivon hartaasti, että muutaman kuukauden sisällä voit kamiinan tulen kajossa sulkea minut syliisi, pieni äitini, minun vanha äitini, minun hellä äitini; minä toivon, että voin sanoa Sinulle kaiken, mitä ajattelen, että voin puhua kaikesta Sinun kanssasi, ja minä vastustan Sinua mahdollisimman vähän…” (1944)

Viimeinen kirje on kirjoitettu vähän ennen Antoinen kuolemaa, mutta siinäkin hän tuntuu vakuuttavan, että lampaan kuonokoppa pysyy paikoillaan.

Mitä tällaisesta äitisuhteesta voi seurata? Drewermannin mukaan ’Pikku Prinssi’ on satu, jossa taistelua lohikäärmettä vastaan ei tulekaan eikä prinssi saa prinsessaa. Konfliktia ei synny ja tilanne jää ennalleen. Seuraa syvä resignaatio, syyllisyydentunteita ja pelkoa, jotka seuraavat koko elämän. Lopulta seuraa myös halveksunta itseä kohtaan oman heikkouden takia ja muita kohtaan heidän kuvitellun suuruutensa vuoksi.

Rakkaus on vaarallista, sillä Antoinen kokemuksen mukaan se on pelkkää omistukseen ottamista, ahmaistuksi tulemista. Drewermann siteeraa muuatta kirjailijan toista teosta; ’Citadellen’ hallitsija sanoo seuraavaa: ”Siitä hetkestä alkaen kun teitä rakastaa, alatte esiintyä loukkaantuneina. Ja näytellen kärsimyksiänne te piinaatte toisia, jotta voisitte orjuuttaa heitä yhä paremmin.”

Drewermannilla ei ollut vielä käytettävissään Consuelon muistelmia, mutta mielestäni ne tukevat hänen näkemyksiään.

Voiko ahmaiseva rakkaus olla muuta kuin onnetonta? Tämä käsitys leimasi Antoinen koko elämää ja avioliittoa. Hänen oli mahdoton nähdä, että rakkaus on myös toisen tarvitsemista, molemminpuolisesti. Näillä rakennuspuilla hän ja Consuelo joutuivat liittonsa rakentamaan.

        Toisiinsa kietoutuneet äiti ja lapsi

Seuraavassa tarkastelen Consuelo ja Antoine de Saint-Exupéryn kohtaloa kaiken lukemani perusteella. Näkemykset ja päätelmät ovat omiani.

Antoinen 16-vuotiaana piirtämä omakuva, joka on julkaistu ’Pikku Prinssin’ uusimmassa painoksessa (WSOY 2006, sivu 7), kertoo riipaisevasta ahdistuksesta.

Äidin salaisuus selittää nähdäkseni paljon kirjailijan elämän onnettomuudesta. On kuin Antoine ja hänen äitinsä olisivat jääneet molemminpuolisen riippuvuuden loukkuun, missä kumpikin tuntee olevansa omnipotentti, toisen avulla. He muodostavat ikään kuin yhteen kietoutuneen kerän, omnipotenssikaksikon.

Tästä kääryleestä irtautuminen merkitsisi voiman ja turvallisuudentunteen menetystä ja putoamista suureen epävarmuuteen; omasta heikkoudesta tietoiseksi tulemista, syöksyä taivaan valosta tyhjään pimeyteen. Kaiken hallitsemisen tunne katoaisi. On kuin kaksi lasta olisi takertunut toisiinsa, arvellen että toinen on vahva äiti. Kuitenkin vasta irtautumisesta todellinen kasvu voisi alkaa.

Antoinen äidissä on myös täytynyt olla lapsenomainen puoli. Muuten on vaikea selittää, miten hän vuodesta toiseen hyväksyi aikuiselta pojaltaan kirjeitä, jotka ovat täynnä loputonta lepertelyä ja ylistystä.

Eikö äidin pitäisi potkaista tällaista poikaa takamuksiin ja käskeä tämän hoitaa itse omat asiansa ja kunnolla? Ja lakata lirkuttamasta?

Ilmeisesti äidin oma narsismi on vaatinut loputonta vakuuttelua ja tukemista ja poika on mennyt siihen mukaan. Äiti on sukupolvien ketjun tuote, oman tragediansa uhri. Hän jatkaa ketjua lapsiinsa, ehkä eniten vanhimpaan poikaan Antoineen, joka oli äidilleen eräänlainen ’messiaslapsi’. Äidin kannalta katsottuna omnipotenssikerässä olivat Marie itse lapsena ja Antoine hänen uuden äitinsä roolissa.

Tässä tilanteessa Antoine joutui astumaan liian suuriin kenkiin, äiti kohdisti suuret odotuksensa Antoineen. Lapset vaistoavat sellaisen herkästi, he ovat lojaaleja ja tekevät kaikkensa, jotta vanhemmat pelastuisivat omilta painajaisiltaan.

Antoinen kohdalla sukupolvien ketju katkesi, sillä hänellä ei ollut lapsia.

Taakka painoi häntä kuitenkin koko elämän. Hänen sisällään ilmeisesti eli jatkuvasti lapsuuden tilanne, tuhoava omnipotenssiyhteys, johon hän oli kietoutunut hyvin tarvitsevan äidin kanssa. Se söi koko ajan hänen elämänvoimaansa ja elämänhaluaan, ja tietämättään hän yritti painostaa vaimoaan tähän kääryleeseen äidin paikalle.

Consuelo joutui tilanteeseen äkkirynnäköllä. Millainen nainen tähän lankeaa? Consuelon taustasta ei ole yhtä paljon tietoa kuin hänen puolisostaan. Consuelon synnyinpaikka oli pieni maalaiskylä El Salvadorissa ja perhe oli suuri. Isä oli eversti, jota on luonnehdittu kylmäksi ja autoritaariseksi. Kyläläiset pelkäsivät häntä. Hänellä oli lääkintätaitoja mutta hänen parannusmenetelmänsä olivat julmia eikä hän piitannut niiden tuottamasta tuskasta.

Epäilemättä Consuelo ja Antoine olivat monin tavoin sukulaissieluja. Heidän avioliitossaan on piirteitä, jotka tuovat mieleen kahden lapsen liiton, varsinkin rahankäytön suhteen. Consuelo oli varmasti Antoineen hyvin kiintynyt, sillä tuskin hän olisi muuten kerta toisensa jälkeen suostunut jatkamaan tuota kummallista suhdetta.

Antoine ei suinkaan ole ainoa, joka kantaa sisällään muistoa äidin ahdistavasta rakkaudesta ja siirtää sen puolisoonsa. Consuelo ehkä muistutti Antoinen äitiä. Kuitenkin hän oli myös voimakas ja sitkeä eikä lopullisesti murtunut vaikeiden vuosien myllerryksessä. Antoine rimpuili hänestä jatkuvasti eroon: vaimon piti olla äiti, joka oli turvana ja selustatukena, kun poika seurusteli tyttöystävien kanssa.

        Irtautuminen on tuskaa

Olisiko tästä kuviosta voinut jotenkin vapautua? Nähdäkseni sisäinen omnipotenssikerä olisi tällöin pitänyt purkaa ja kestää se, että ei enää ole hemmoteltu Pikku Prinssi; olisi pitänyt laskeutua lempilapsen erikoisasemasta tavallisten kuolevaisten keskuuteen. Tällöin myös elämän kaikki pelottavat epävarmuudet ja rajallisuudet olisi pitänyt kohdata ilman tunnetta siitä, että hallitsee niitä kuin nuori jumala.

Sama tietysti olisi Antoinen äidinkin pitänyt tehdä tahollaan, jotta olisi voinut kestää erillisyyden pojastaan ja tukea tämän itsenäistymistä.

Antoinen suhtautuminen olemassaoloonsa tuo mieleeni Mikael Enckellin esseen ’Viscontin Rekviemin päätös’. Enckell kirjoittaa siinä Luchino Viscontin elokuvasta ’Rakkaus Roomassa’, jonka päähenkilö Tullio Hermil yrittää suhteessaan rakastettuihin ja elämään yleensäkin saavuttaa täydellisen turvallisuudentunteen ja suojautua kokonaan siltä vaaralta, että jäisi yksin. Tämä johtaa siihen, että hän epäonnistuu rakkaudessa mustasukkaisuuden takia ja elämässä kuoleman takia. Hän ei halua nähdä tätä piirrettä itsessään, ja armoton lopputulos on umpikuja ja itsemurha. Vaihtoehto olisi tiedostaa tämä pyrkimys ja sitten elää kärsimyksensä kanssa.

Antoine ei pystynyt irtautumaan lapsuudestaan eikä äidistään eikä irtautumista kestänyt äitikään. Tietoinen irtautuminen olisi vaatinut myös sen seikan hyväksymistä, että ero ja kasvaminen tekevät kipeää ja että siihen kuuluu myös surua.

Tiedossa olisi ollut myös ainakin Antoinelle sisäinen konflikti äidin kanssa ja suuttuminen tälle tämän piikkien pistoista, vihdoinkin. Consuelon osana oli olla äidin jatke, josta Antoine yritti irtautua ja jolle hän tavallaan kosti ruusun piikkien pistot.

Ilmeisesti Antoine ei ymmärtänyt, miten hänen lapsuutensa häntä painoi ja miten hänen suhtautumistapansa murensi hänen avioliittoaan. Mutta ei ymmärtänyt impulsiivinen Consuelokaan, joka kuvaa muistelmissaan tapahtumia niin kuin ne olisivat osa hänen maanosansa kirjallisuutta ja maagista realismia. Surrealismi ei ole kaukana, mutta se ei johdu kertomistavasta vaan tapahtumista itsestään.

Ellei Antoinen ja hänen äitinsä kaltaista vaiettua konfliktia uskalla tiedostaa ja ilmaista todellisia tunteitaan, muuttuu itsekin ruusuksi, jonka lehtien alla on salakavalia piikkejä. Tällainen Antoine oli todellisuudessa ainakin vaimolleen.

Loppujen lopuksi ’Pikku Prinssissä’ kaikki on nähdäkseni kirjailijaa itseään – Pikku Prinssi, lentäjä, eri tähdillä asuvat sivupersoonat, lammas, ruusu ja varmaan kettukin, joka edustaa haikeaa kaipausta todelliseen rakkauteen, hyvään ihmissuhteeseen.

Hyvästä ihmissuhteesta omnipotenssiyhteydessä ei ole kyse vaan aivan muusta; onko siinä kenties kyseessä hallitsemisen ja alistumisen tyhjiö? Perustuuko se valtavaan harhaan, että kaikki voisi pysähtyä siihen hetkeen, kun äiti vielä on koko maailma ja samalla lapsen toiveita toteuttava kaikkivaltias? Äidin taholta se tällöin perustuu myös harhaan, että lapsi on nyt uusi äiti, joka vihdoin täyttää kaikki toiveet.

Ellei mikään tätä pysäytä, harha ja toiveiden täyttymisen odotus jatkuvat läpi elämän, kunnes kuolema vihdoin keskeyttää tämän haaveilun. Lentokone putoaa Välimereen, sisäinen tuska loppuu vihdoinkin.

        Haikea loppu

Antoine de Saint-Exupérystä on kirjoitettu ihailevasti, että hän viittoo meille yhä tien.

Millaisen tien?

Käännyn jälleen Paul Websterin kirjoittaman elämäkerran puoleen. Kirja kertoo, miten Antoinen pikkuveli Francois menehtyi vain 14 vuoden ikäisenä reumakuumeeseen. Hän tiesi kuolevansa mutta ei surrut sitä. Juuri viime hetkillään hän sanoi äidilleen, että arveli tulevansa onnellisemmaksi kuoltuaan, koska ”jotkut asiat, jotka olen nähnyt tai joiden uskon toteutuvan, ovat niin vastenmielisiä, etten ehkä kestäisi niitä.”

Antoine otti valokuvan kuolleesta veljestään ja kantoi kuvaa mukanaan koko elämänsä ajan.

Antoine oli itsetuhoinen ja harrasti depressiivisiä leikkejä kuoleman kanssa. Jo hänen ensimmäisen kirjansa päähenkilössä on alakuloisuutta ja välinpitämättömyyttä siitä, jääkö henkiin. Antoinen lentäjän ura sisälsi monia pakkolaskuja ja maahansyöksyjä, joissa osasyynä oli hurjapäisyys, huono valmistautuminen tai suunnistusvirhe. Henkistä kuormaa lisäsi sekin, että tiesi aiheuttaneensa muidenkin ihmishenkien menetyksen.

Saint-Exupéry halusi kiihkeästi osallistua lentäjänä toisen maailmansodan taisteluihin. Keväällä 1943 hän lähti Yhdysvalloista liittyäkseen ilmavoimiin Afrikassa. Hänen ikänsä oli liian korkea, terveys monien onnettomuuksien jäljiltä huono ja lennot merkitsivät hänelle valtavaa ponnistusta. Sotilasjohto miettikin keinoja, joilla hänet olisi saatu kokonaan luopumaan aktiivipalveluksesta. Itsepintaisesti hän kuitenkin vaati päästä yhä uusille vaarallisille tiedustelulennoille, myös sille joka jäi viimeiseksi.

Webster lainaa kirjailijan läheistä ystävää Leon Werthiä. Tämän mukaan Antoine ei kestänyt onnellisuuden tilaa kovin pitkään vaan pyrki siitä eroon. ”Hän oli lojaali kaikkea muuta paitsi onnea kohtaan.”

Kirjeessä äidille vuonna 1930 Antoine kertoo, kuinka oli ymmärtänyt elämän äärettömyyden äitinsä huoneen varavuoteesta käsin, jossa oli saanut nukkua aina sairaana ollessaan. Viimeinen kirje äidille oli päivätty vain muutama päivä ennen kirjailijan kuolemaa, ja sekin ilmensi pojan lähes koko elämän jatkunutta tuskaa, kun tämä joutui aina vain menemään nukkumaan ilman hyvänyönsuukkoa.

Äidin roolia hän koko avioliittonsa ajan tarjosi myös Consuelolle. ”Rakas Consuelo, suojele minua. Kiedo minut rakkautesi viittaan”, hän kirjoitti muutama päivä ennen kuolemaansa.

Viimeinen lainaus on Consuelon muistelmista.

Lähtiessään vaimonsa luota viimeisen kerran Antoine sanoi: ”Anna minulle oma pieni nenäliinasi, jotta voin kirjoittaa jatko-osan Pikku Prinssille. Tarinan lopussa Pikku Prinssi ojentaa nenäliinan prinsessalle. Sinä et enää koskaan ole piikikäs ruusu vaan olet unen prinsessa joka odottaa ikuisesti Pikku Prinssiä. -- Minun kotini on sinun sydämessäsi, ja siellä minä pysyn ikuisesti.”

*

Kirjallisuus:

Drewermann, Eugen: Vain sydämellä näkee hyvin. Pikku Prinssi ja syvyyspsykologia. Kirjapaja, Helsinki 1997.

Enckell, Mikael: Peiliin kirjoitettu. Suomen elokuva-arkisto, Helsinki 1988.

Hendrix, Harville: Kaikki se rakkaus mikä sinulle kuuluu. WSOY, Helsinki 1988.

Pohjanmies, Hannele: Elämänrohkeuden juurilla. Kirjapaja, Helsinki 2002.

Pratt, Hugo: Saint-Exupéry. Viimeinen lento. Esipuhe Frédéric d’ Agay. Jalava, Helsinki 1996.

Saint-Exupéry, Antoine de: Pikku Prinssi. WSOY, Helsinki 2006 (1. painos 1951).

Saint-Exupéry, Consuelo de: Ruusun muistelmat. Esipuhe Alain Vircondelet. WSOY, Helsinki 2002.

Vallières, Nathalie des: Saint-Exupéry, L’archange et l’écrivain. Gallimard, Paris 2006.

Webster, Paul: Antoine de Saint-Exupéry. Pikku prinssin elämä. Koala-Kustannus, Helsinki 2002.

Webster, Paul: Consuelo de Saint-Exupéry. Das Leben der Rose des “Kleinen Prinzen”. List Taschenbuch, Berlin 2007.